Eduskuntavaalit ovat hallitusvaalit. Pääasiallisia vaihtoehtoja on vain kaksi: Porvarihallitus tai punamulta. Jälkimmäinen on erilaisissa kyselyissä ollut selvästi suositumpi. Vaalitulos ratkaisee silti paljon enemmän kuin gallupit tai puolueaktiivien toiveet.
Kansan vaaliuurnilla ilmaisemaa tahtoa ei tulla sivuuttamaan. Se tapa jäi jo 1970-luvulle. Hallitus syntynee kahden suurimman puolueen yhteissiedon varaan. Riittävän pohjan varmistamiseksi mukaan otetaan 1–2 muuta ryhmittymää.
Punamullalla on kiistattomat ansionsa. Se on tasapainottanut teollisuustyöväestön ja talonpoikien etuja yhteiskunnassa, jossa nämä väestöryhmät edustivat nykyistä paljon suurempaa osaa Suomen kansasta. Vielä viime vuosituhannen lopullakin keskeiset yhteiskuntasopimukset tehtiin SAK:n ja MTK:n nuottien mukaan.
Ennen muuta punamulta kuitenkin on jakopolitiikan aikojen hallituspohja. Kun on ajauduttu tilanteeseen, jossa jakovaraa ei ole vaan talouden syöksykierre on pitänyt katkaista, on tarvittu toisenlaisia hallituksia.
Paljon haukuttu Ahon–Viinasen porvarihallitus pelasti Suomen 90-luvun lamassa joutumasta kansainvälisen talousholhouksen alle. Se ei tapahtunut helpon kautta. Moni menetti työpaikkansa ja moni yrittäjä elämäntyönsä. Mutta kovat lääkkeet tepsivät, ja lama voitettiin. Jakopoliitikot eivät urakkaan osallistuneet vaan vaikersivat katsomossa.
Moni kokoomuksen tavoitteisiin yhtyvä mutta puolueen hallituskauteen pettynyt harkitsee tälläkin hetkellä keskustan äänestämistä. Itse kunkin valinnanvapautta kunnioittaen pyydän ymmärtämään, että näin siirtyvä ääni on ääni punamullan ja jakopolitiikan paluulle tilanteessa, johon se sopii historiallisen huonosti. Veronmaksajan toivo on keskustan ja kokoomuksen yhteistyöakselissa. Se syntyy vain jos kokoomus saa tarpeeksi kannatusta.
Miksi varoitan äänestämästä keskustaa, vaikka pidän sitä toivottavana hallituskumppanina? Syynä on se valtava ero, joka vallitsee keskustaoikeistoon ja keskustavasemmistoon nojaavien koalitioiden halussa ja kyvyssä päivittää Suomi 2020-luvulle.
Olemme tilanteessa, joka suorastaan huutaa tarvetta päättäjiin, joilla on köliä nousta vastatuuleen. Aivan liian helppoa on kosia suosiota uskottelemalla, että kohta kaikki on taas hyvin, eikä mitään mihin on totuttu tarvitse muuttaa.
Viime viikolla ennakkoäänestyspaikan jonossa kuulin edelläni seisseen sanovan kumppanilleen: ”Jotenkin tämä tuntuu turhalta, kun sama meno kuitenkin jatkuu vaalien jälkeen.”
Arvelen, että sanoja ei ole ajatustensa kanssa aivan yksin.
Äänestyspaikalla ei ollut sopivaa ryhtyä väittelemään, mutta kirjoitan tähän pari kommenttia melko yleisiin vaaliviikon mietteisiin:
Sinulle, joka olet turhautunut viime vaaleissa syntyneeseen ja neljä vuotta jatkuneeseen poliittiseen pattitilanteeseen muistutan, että vasemmiston ja keskustan valtakausi olisi sille mahdollisimman huono jatke.
Sinulle, joka korostat äänestäväsi henkilöä eikä puoluetta huomautan, että ensisijaisesti äänesi tulee menemään sen puolueen hyväksi, jonka listalla ehdokkaasi on, ja vasta toissijaisesti edesauttaa kannattamasi henkilön valituksi tuloa. Sellainen on vaalijärjestelmämme.
Sinulle, joka aiempaan valintaasi pettyneenä harkitset äänestämättä jättämistä: Päätös on yksin sinun, mutta sohvalle jäämisesi saattaa auttaa eduskuntaan jonkun jolla on aivan päinvastainen arvomaailma kuin sinulla.
Aidossa demokratiassa ei ole väärää vaalitulosta. Sen saamme mitä ansaitsemme. Minun mielestäni ansaitsemme parempaa emmekä huonompaa.
Kirjoittaja Jussi Isotalo on kokoomuksen entinen puoluesihteeri ja nykyinen kunniajäsen.