”Vaikuttaisi siltä, että Suomen eduskunnan ja kansalaismielipiteen välinen yhteneväisyys on kansalaisen näkökulmasta saman tasoista huolimatta siitä, onko tämä käyttänyt äänioikeuttaan vai ei”, kirjoittaa erityistutkija Lauri Rapeli ja esittelee tärkeitä kansalaisten käsityksiä suhteessa yhteiskunnallisiin instituutioihin.
Vuonna 2011 tehdyn tutkimuksen mukaan kansalaiset luottavat eniten presidenttiin, seuraavaksi poliisiin ja oikeuslaitokseen. Vähiten luotetaan puolueisiin, poliitikkoihin ja Euroopan unioniin.
Luottamus onkin tärkeä tekijä, kun pohditaan yhteiskuntamme päätöksenteon ja toimeenpanon toimivuutta – miksei myös uskottavuutta. Eduskuntavaaleissa ratkeaa parlamenttimme kokoonpano, mikä sanelee pitkälti maan hallituksen kokoajan, mukaan pääsevät puolueet ja ministerilistan. Hallituksen on nautittava eduskunnan luottamusta, ei niinkään enää presidentin, jonka sisäpoliittisen vallan vuoden 2000 perustuslaki minimoi. Nykyisin suurin puolue on saanut nimetä pääministerin.
Aina ei ole ollut näin. Urho Kekkosen presidenttikaudella maan hallituksen määräsi presidentti yhdessä Neuvostoliiton kanssa. Mauno Koivistokin ohitti suurimman puolueen, kun nimitti kekkosmaisesti (koskee vain menettelytapaa) Harri Holkerin (kok.) pääministeriksi 1987. Oppositiossa ”yleisistä syistä” johtuen 21 vuotta syrjitty kokoomus oli kovalla työllä voittanut presidentin luottamuksen.
Luottamus on kaunis sana, mutta jotta asia ei olisi yksinkertainen, Rapeli muistuttaa lukijaa, että luottamus instituutioihin on tunnepitoinen ja abstrakti kansalaismielipiteen mittari. Valtaapitävien on tärkeätä kyetä todistamaan, että vaaleissa valituiksi tulleet ovat luottamuksen arvoisia. Ainakin asetelman tulisi siltä näyttää.
Eduskunnan valta ja vallattomuus
Kansalaisten tulisi saada varmuus, että eduskunta ja sen luottamusta nauttiva hallitus ovat kannattajiensa kriittisen tarkastelun kohteena muulloinkin kuin vaaleja edeltävinä kuukausina. Itse muistan hyvin kansanedustajan, joka hississä hymyä teeskennellen tervehti meitä muita tasan kuukauden ajan aina ennen vaaleja. Vaalikauden ajan hän kulki kuin silmät ummessa muita huomaamatta.
Vastakohta edellä kuvatulle on kansanedustaja, joka harrasti äärimmilleen vietyä itsensä esilläpitoa. Kun aikoinaan Uuden Suomen valokuvaaja ilmoitti olevansa menossa eduskuntaan kuvaamaan, häntä vannotettiin, ettei päästäisi linssiluteena tunnettua kansanedustajaa kuvaan. Kävi kuitenkin niin, että kun kuvaaja näytti otoksiaan toimituksessa, niin erääseen ryhmäkuvaan kyseinen edustaja X oli salakavalasti taas ängennyt mukaan.
Kansanedustajat saavat taustajoukoiltaan paljon palautetta. Niinpä oppositiossa olevien puolueiden on päästävä mielipiteineen esille jo siksi, että mahdollisimman moni kannattaja voisi tuntea tulevansa edustajansa kautta kuulluksi.
Välikysymysmenettely on yksi tapa päästää höyryä, mutta todellisuudessa laihoin tuloksi. Nykyistä vaalikautta on kulunut liki kolme vuotta, ja eduskunnassa on tehty jo 15 välikysymystä. Niissä oppositio tenttaa ministereitä ja lopuksi eduskunta äänestää, nauttiiko hallitus eduskunnan luottamusta. Yhtä monta kertaa on osoittautunut, että hallitus saa selvällä enemmistöllä jatkaa. Huomattavaa osaa hallituksen takana olevista kansanedustajista ei edes vaivaudu äänestykseen, koska tulos on selvä.
Hallituksen nauttiessa turvallisesti eduskunnan enemmistön luottamusta välikysymysmenettely vaikuttaa ennalta arvatulta teatterilta, joka televisioituna kuitenkin todistaa kansanedustajien olevan kannattajiensa asialla. Torkahdukset, keskinäinen hölöttäminen, kännykän roplaamiset tai tyhjät istuimet istuntosalissa kertovat katsojalle kuitenkin samalla myös aivan muuta.
Turun yliopiston valtio-opin professori Matti Wiberg kuvailee asetelmaa: ”Kansanedustajat ovat kyselevinään ja ministerit ovat vastaavinaan”. Hän tarjoaa mainion esimerkin vuodelta 1992, jolloin kansanedustaja Pertti Paasio (sd.) esittää toiseen kertaan kysymyksen liikenneministeri Ole Norrbackille (r.) ihmetellen mm.: ”Pitääkö hallitus ongelmana sitä, että ettei kansanedustajan kysymyksiin anneta asianmukaisia vastauksia” ja jatkaa aiheenaan postinjakelu.
Koska sekä Paasion kysymys että Norrbackin vastaus ovat liian pitkät tässä kirjattaviksi, kerrottakoon vain, että Wiberg kuvaa prosessia hyvin tyypilliseksi ja järjestelmälliseksi ohipuhumiseksi. Määräajassa vastaamisen periaatetta eduskunnassa rikotaan toistuvasti, eivätkä ministerien vastaukset Wibergin mielestä ole tasoltaan asianmukaisia.
Jos höynäytät, tee se taiten
Klassikoksi muodostui valtiovarainministeri Iiro Viinaselle (kok.) esitetty kysymys: ”Aikooko Suomi devalvoida?” Viinasen vastaus oli luonnollisesti tiukan kielteinen, mutta pian Suomi devalvoi. Oli valehdeltava.
Kuuban kriisin yhteydessä pääministeri Harold MacMillanilta kysyttiin Ison-Britannian parlamentin kyselytunnilla, oliko Hänen Majesteettinsa hallitus ryhtynyt uhkaavaksi kärjistyneen tilanteen vuoksi mihinkään sotilaallisiin poikkeusjärjestelyihin.
– Ei, Macmillan vastasi. Myöhemmin selvisi, että strategiset iskuvoimat ja puolustusvoimat olivat täydessä hälytystilassa.
Pääministeri oli valehdellut, mutta miksi, kysyttiin. Pääministeri vastaamaan: ”Minä en ole kuuna päivänä valehdellut. Toimet, joihin olimme ryhtyneet, eivät kuitenkaan olleet millään tavalla poikkeuksellisia vaan siinä tilanteessa täysin normaaleja.”
Kysyjän on tiedettävä asiasta paljon ja esitettävä epäilyksensä niin, ettei ministeri siitä selviydy ainakaan liian helposti. Ministeri voi puolestaan teettää ministeriönsä virkamiehillä jo ennakkoon suuren määrän napakoita vastauksia oletettaviin kysymyksiin ja yllättäviin vastaväitteisiin. Näin nokkela ministeri voi parhaassa tapauksessa saattaa häntä kritisoineen opposition edustajan jopa naurun alaiseksi.
Kirja ei neuvo vaalimenestykseen
Raunion ja Wibergin toimittama asiantuntijateos ei ole niin hauska kuin tämän perusteella voisi päätellä. Se on paljon tilastotietoa sisältävä, historiaa ja lakiorientoitunutta tekstiä sisältävä, josta eduskuntaan pyrkivä ei juuri pääse kampanjoinnissaan hyötymään. Kirja ei siis anna neuvoja, kuinka päästä eduskuntamme jäseneksi.
Sen sijaan politiikasta ja eduskunnan työskentelystä kiinnostuneelle tai siellä jo kököttäville se antaa paljon hyödyllistä tietoa – tietoa, mikä kuitenkin on omiaan synnyttämään siihen alituisesti liittyvää tuskaa.
Tapio Raunio ja Matti Wiberg (toim.): Eduskunta. Kansanvaltaa puolueiden ja hallituksen ehdoilla. Gaudeamus 2014.
Teksti: MARKKU JOKIPII