Maaliskuun lopussa järjestettiin neljännen kerran kansainvälinen koulutusalan huippukokous, johon OECD ja Maailman opettajajärjestö EI olivat yhdessä isäntämaan kanssa kutsuneet joukon maailman huippumaita koulutuksessa. Ensimmäisen kerran tällainen tapaaminen pidettiin 2011 New Yorkissa, nyt isäntämaana oli Uusi-Seelanti.
Tapahtuman raamitus on mielenkiintoinen ja tiukka. Mukaan kutsutaan kansainvälisissä oppimistulosvertailuissa hyvin menestyneitä tai suoritustasoaan vahvasti parantaneita maita. Kutsutusta maasta on tultava sekä opetusministerin (tai varaministerin) että opettajien ammattijärjestön puheenjohtajan (tai varapuheenjohtajan), muutoin ei konferenssipöytään ole kummallakaan asiaa. Tällä ratkaisulla halutaan korostaa nimenomaan poliittisen johdon ja ammattijärjestön yhteistyön ratkaisevaa merkitystä pyrittäessä todellisiin tuloksiin.
Tämän kertaisen konferenssin teemana olivat excellense, equity and inclusiveness. Suomelta oli ennakkoon pyydetty puheenvuoro aiheesta How are learning environments created that address the needs of all children and young people? Toinen aiheesta alustanut oli Singapore.
Alustuksia seuranneessa keskustelussa luonnollisesti tultiin käytännön toimiin ja koulutuksen kehittämisratkaisuihin. Suoranaista hämmennystä osallistujissa aiheutti, kun me suomalaiset jouduimme kertomaan, että maamme hallitus on juuri päättänyt leikata koulutuksesta suhteellisesti eniten kaikista hallinnon aloista ja perusopetuksen kehittämisrahoista yli 70 prosenttia. Tauolla muun muassa USA:n opetusministeri erikseen vielä minulle ihmetteli tehtyä ratkaisua ylipäätään mutta suorastaan hämmästeli leikkauksen suuruutta. Eteemme nostettiin lukuisia kertoja kysymys: Miksi?
Maailman PISA-tutkimuksen johtaja Andreas Schleicher korosti, että koulutuksen kehittämisessä on muistettava kirkastaa päämäärät ja niiden edellyttämät toimet. Kuinka ollakaan hän nosti jälleen esille Suomen ja koulutusmenestyksemme. Hän totesi Suomen yhden tärkeistä menestystekijöistä olevan rehtorin, joka johtaa yhtä koulua ja keskittyy opetushenkilöstön pedagogiseen johtamiseen. Emme voineet kuin korvat punoittaen kuunnella tuotakin analyysia ja miettiä päin vastaista kehitystä, joka Suomessa on tapahtumassa.
Konferenssin lopussa jokaisen maan tuli nimetä kolme tärkeää painopistealuetta, joihin on keskeistä panostaa ensi vuoden Kanadan Summittiin menessä. Nimesimme reflektiivisen autonomisen opettajan, opettajan osaamisen jatkuvan kehittämisen ja opettajan professiopohjaisen perustehtävän kirkastamisen.
Yhteenvetomme esittäessäni jouduin varoittamaan kaikkia menestyksestä. Totesin Suomen koulutuksen tulevaisuuden kannalta olleen vaarallisinta menestyä hyvin, koska kehittämiseen ei tarvitse eikä haluta enää investoida ja kasvava joukko päättäjistä ajattelee, että onhan tässä pärjätty ennenkin niin kyllä sitä pärjätään jatkossakin.
Pirstaleinen tai näkemyksetön koulutuspolitiikka on jatkunut jo usean hallituskauden ajan, yliopistouudistusta lukuun ottamatta. Siksi olemme vaatineet hallitusohjelmaan koulutuksen tulevaisuusohjelmaa. Siksi OAJ on lähtenyt tekemään tulevaisuustyötä. Emme tule antamaan periksi.
Olli Luukkainen on opettajien ammattijärjestön (OAJ) puheenjohtaja.