Suomen Pankin johtajistossa toiminut Ele Alenius oli Skdl:n (nykyisin vasemmistoliitto) puheenjohtaja 1967-79. Hän uskalsi irrottaa puolueensa jo 1970-luvulla KGB:n kauko-ohjauksesta aikana, jolloin presidenttimme kuunteli hartaudella idän tietäjien neuvoja. Tarjosipa Kekkonen kuitenkin poliittista virka-asemaa Aleniukselle, Tullihallituksen pääjohtajan virkaa – ehkä saadakseen Neuvostoliiton vihaaman häirikön pois politiikasta. Alenius kieltäytyi erittäin kohteliaasti (ainutlaatuista poliittisten virkanimitysten suhteen). Suomen Pankin johtajan asema sai Aleniuksen kuitenkin suostumaan hiukan myöhemmin.
Aleniuksen nimityksen ollessa työn alla SP:n leppoisaan johtajistoon, hänen aatteestaan kokoomuksen edustajana pankkivaltuusmiehissä istunut kansanedustaja Tuure Junnila muotoili: ”johtokuntaan on tarjolla demokraattisen sosialismin kummajaiseen uskova idealisti.” Junnilakaan ei vastustanut nimitystä, äänesti vain tyhjää.
Ele Aleniuksen tapa puhua oli valovuosien päässä pimeiden vähemmistökommunistien kiihkouskon kaltaisesta julistuksesta. Alenius katselee maailmaa mahdollisuuksien näyttämönä, kun moni on puolestaan vaipunut synkkyyteen. Se mikä hitaasti ilmastonmuutoksen torjunnassa vähän kerrassaan voitetaan, se hävitään mielipuolisten viha- ja sotailmiöiden vuoksi. Asialla on taasen uskonkiihko.
Rajanveto kommunistien suhteen oli Aleniuksen rohkeuden osoitus. Suomen Kansan Demokraattisen Liiton puheenjohtajana hän oli tehtävässä ensimmäinen, joka ei kuulunut Suomen Kommunistiseen Puolueeseen. Häntä vaivasi se, että Skdl väärin perustein aina liitettiin SKP:hen. Tämä häiritsi häntä aina Neuvostoliiton romahdukseen saakka.
Vuoden 1968 Varsovan liiton maiden panssareiden tunkeutuminen Tsekkoslovakiaan ja maan demokratisoitumiskehityksen tappanut kurinpalautus repi kuilun SKP:n sisälle. Suomalaisen vasemman laidan eriytyminen kolmeen kuppikuntaan (Skdl, SKP, SDP) ehkäisi vasemmistomme mahdollisuudet saada lujempi ote eduskunnassa. Demarit kun vetivät omaa, suosittua linjaansa ja näin litistivät aluksi jopa vallankumoukseen tähtäävää äärivasemmistoa.
Lempeä julistaja
Vain harvoja henkilöitä Alenius mainitsee kirjassaan, joka keskittyy maailman kehittämisen problematiikkaan. Kun näin on, hän ei myöskään ylistä tai arvostele – saati halveksi – muita, mikä on tunnusomaista monille poliitikkojenkin muistelmille – otetaanpa esimerkiksi vaikkapa Erkki Tuomiojan tai Paavo Lipposen muistiinmerkinnät.
Koko elämänsä Alenius on ollut sovitteleva, poliitikoistamme ehkä vähiten äkkijyrkkä, vaikka häntä on pidetty vaarallisena vasemmistolaisenakin. Kirjan sisältö vahvistaa hänen luonteenlaatunsa, vaikkakin hän osaa määritellä nykyisen maailmanmenon haittatekijöitä. Sellaisia ovat rikkaan väestönosan loputon ahneus, ydinaseet ja niiden vähittäinen leviäminen ns. arveluttaville valtioille.
Alenius kritisoi diplomaattisin sanakääntein taloudellisen vallan keskittymistä, johon hän yhtenä syynä pitää talouselämän kykyä lobata ja painostaa. Luvussa ”Vaihtoehdottomuuden harha” hän suomii kriisitilanteista selviytymisyrityksissä näköalattomuutta, luottamusta yhteen ainoaan vaihtoehtoon:
”Vaihtoehtoa ei ole, sanoi uusliberalistisen ajattelun leviämiseen voimakkaasti vaikuttanut Englannin konservatiivinen pääministeri Margaret Thatcher… Vaihtoehtoja ei ole -asenne on jatkuvasti muuttuvassa maailmassa kestämätön. Se on täysin vastakkainen esimerkiksi tieteellisen asennoitumisen kanssa, joka lähtee siitä, että kaikkea pitää voida kyseenalaistaa.”
Unelma, joka ei toteutunut
Ele Alenius haikailee yhä jonkinlaisen utopistisen sosialismin suuntaan. Sosialismihan muotoutui liki aina kommunistiseen haarniskaan. Eihän sosialismia kyetty oikeastaan missään panemaan todeksi – ainakaan inhimillisin kriteerein. Puolalaiselta irvailijalta kuulin kerran huomautuksen: sosialismilla ja kommunismilla olisi pitänyt tehdä eläinkokeita, ennen kuin niiden nimissä ryhdyttiin maailmanhistorian suurimpiin synteihin.
Aleniuksen sosialismi olisi ollut niin sanotusti inhimillistä – houkutteleva haavekuva vailla olemassa olevaa mallia. Suomessa ainakin tuo sosialismi olisi hyvin nopeasti muuttunut saneluksi ja maa olisi siirtynyt Neuvostoliiton alusvaltojen ihanaan perheeseen. Aleniuksen unelma on puolestaan kaunis, kuten unelmat yleensä.
Alenius sai sosialismista ja kommunismista karvaita kokemuksia. Hän toimi 1950-luvulla Suomi Unkari Seuran puheenjohtajana, ja oli Helsingissä tutustunut täkäläiseen Unkarin lähetystöneuvokseen. Kun Maija ja Ele Alenius menivät naimisiin, he saivat häälahjaksi pohjoismaiden kiertomatkan. He lähettivät Oslosta tervehdyskortin jo Budapestiin palanneelle ystävälleen. Tälle kävi huonosti – olihan Norja Nato-maa. Vuosia myöhemmin Aleniukset vierailivat Unkarissa, jolloin ystävä totesi: ”Olisi ollut parempi, jos ette olisi lähettäneet sitä.” Niin alkoi usko sosialistiskommunistiseen utopiaan rapistua.
Ele Alenius: Maailman suuri käänne. Into 2015.
Teksti: MARKKU JOKIPII