USA:ssa vuosittaiset lobbauskulut ovat moninkertaiset vaalikampanjarahoitukseen verrattuna. Meillä niin vaalirahoitus kuin lobbaus ovat paljon vaatimattomampia.
Lobbauksella tarkoitetaan päätöselimen ulkopuolelta tulevaa vaikutuspyrkimystä päätöselimen päätösten ajoitukseen ja sisältöön. Lobbaus on tavoitteellista vaikuttamista poliittiseen päätöksentekoon, ensisijaisesti viestinnän keinoin.
Poliittisen vaikutusvallan määrä ei ole vakio missään poliittisessa prosessissa.
Lobbaaja saattaa yhteen olennaisesti etutahoja ja edustuksellisten elinten luottamushenkilöitä tehostaen etujen artikulointia ja päätöksenteon vaikuttavuutta.
Vaikutusviestintää voidaan harjoittaa monella tavalla. Olennaista kaikissa tavoissa on se, että voimavaroja sijoitetaan vain siinä tarkoituksessa, että ne tuottavat sijoittajalleen jotakin sellaista arvokasta, mitä lobbauksen tilaaja ei saisi ilman lobbausta. Muuten lobbauksessa ei ole mieltä, ainakaan taloudellisesti. Pelkkä varmuuden vuoksi lobbaaminen ei ole siihen tuhlattujen voimavarojen arvoista: vastahyödyt ovat investointia pienemmät.
Kun turhat sievistelyt unohdetaan, poliittisen järjestelmän instituutiot muodostavat yhdessä poliittisen markkinan. Tälläkin markkinalla toimijat pyrkivät maksimoimaan hyvinvointinsa.
Sosiaalimekanismikirjallisuudessa lobbaus mallinnetaan sellaisena huutokauppana, jossa kaikki osallistujat maksavat. Tavallisessa englantilaisessa huutokaupassahan vain korkeimman huudon huutanut maksaa huutamansa määrän, muut huutajat eivät maksa mitään. Korkeimman huudon esittänyt saa huutamansa olion, muut eivät saa mitään.
Poliittisessa lobbauksessa kaikki sitä harjoittavat joutuvat maksamaan lobbauskulunsa, vaikka eivät välttämättä saa haluamiaan poliittisia lopputuloksia. Poliittisessa lobbauksessa palkinto voi jopa kokonaan jäädä saamatta.
Toisinaan edustukselliset elimet voivat julkisesti huutokaupata jotakin, esimerkiksi päästöoikeuksia tai monopolilisenssejä.
Lainsäädännön sisällön suhteen tämä ei kuitenkaan käy: kansanedustajat eivät voi myydä lakien sisältöä korkeimman tarjouksen esittäjää miellyttäväksi. Tämän estää oikeusjärjestys: rikoslaissa lahjominen on kielletty.
Siten kunnanvaltuutetut ja kansanedustajat sekä ministerit eivät voi tehdä tiettäväksi, että he myyvät poliittisia suosionosoituksia eniten tarjoavalle.
Tähän pulmaan lobbaus on ratkaisu. Lobbaajat tekevät piilomaksuja poliitikoille esimerkiksi kampanjarahoituksen muodossa ja tarjoamalla monenlaista informationaalista ja muuta apua edustuksellisissa elimissä työskenteleville luottamushenkilöille.
Lobbauksen olennainen piirre on, että siihen upotetut varat ovat peruttamattomia: Jos firma maksaa lobbarille, firma menettää sijoittamansa rahat. Varmaa ei ole, että firma saa haluamansa poliittisen lopputuloksen. Lobbaus on siis tuloksiltaan epävarmaa.
Varmaa on oikeastaan vain se, että kaikki lobbauskulut ovat menetettyjä: niitä ei saa takaisin. Juuri investoinnin peruuttamattomuus vähentää sijoitushalukkuutta.
Sijoitushalukkuus vähenee luonnollisesti epävarmuuden kasvaessa: mitä epävarmemmin firma saa haluamansa lobbaamalla, sitä haluttomampi se on investoimaan lobbaukseen.
Huutokauppatilanteille on ominaista informaation asymmetrisyys: toimijat tietävät eri asioita.
Tutkimuksissa ei ole kyetty osoittamaan, että jonkin asian lobbaamiseen käytettyjen varojen ja saatujen politiikkatulosten välillä olisi vahva positiivinen korrelaatio. Suuri osa lobbausvaroista on tässä mielessä tehotonta.
Ei myöskään ole mitenkään itsestään selvää, että lobbaus onnistuu: toisinaan yliviritetty lobbaus kääntyy suoranaisesti tarkoitustaan vastaan. Omanarvontuntoiset luottamushenkilöt voivat ärsyyntyä lobbauksesta siinä määrin, että tekevät nimenomaisesti lobbauksen takia päinvastaisen ratkaisun, kuin mihin olisivat päätyneet ilman lobbausta.
Monesti lobbauksen varsinainen tehtävä on pitää jokin asia poissa poliittisesta päätöksenteosta, ei suinkaan edistää jotakin tiettyä sisältöä jollekin nimenomaiselle asialle.
Lobbausta on esiintynyt aina. Eri etutahot ovat aina pyrkineet vaikuttamaan poliittiseen prosessiin omia etujaan edistäen.
Jokaisessa poliittisessa järjestelmässä on oma lobbauskulttuurinsa. Lobbausta ei voida kokonaan kitkeä edustuksellisesta poliittisesta järjestelmästä, sillä edustuksellisessakin järjestelmässä tarvitaan viestinnän tehostajia ja etujen selvänuottisia artikuloijia, keinojen ehdottajia ja vaihtoehtoisten näkemysten hahmottajia.
Edunvalvonta on kunniallista toimintaa, kunhan kaikki osapuolet toimivat avoimin kortein eli eivät edes väitä tekevänsä muuta kuin valvovansa jonkun tahon etua.
Lobbaajat ovat tiedonvälittäjiä ja yhteyksien avaajia. Tällaisille palveluille on aina kysyntää ja aitoa tarvetta.
Suomalaisen lobbauksen suurin ongelma ei ole se, että lobbarit ostaisivat päämiehilleen suotuisia päätöksiä, vaan se, että lobbausvoimavarat ovat epätasaisesti jakautuneet.
Yrityksillä on moninkertaiset voimavarat vaikuttamiseen kuin millään kansalaisjärjestöillä, ammattiyhdistysliike mukaan lukien.
Lobbauksella on poliittisia seurauksia. On vaikeutuvaa haastaa poliittisesti aktiivisten ja lobbaukseen panostavien yritysten etuja. Yritykset kammoavat politiikan muutoksista kumpuavia riskejä ja pyrkivät siten säilyttämään edes status quo’n eli vallitsevan tilan.
Toiseksi lisääntynyt lobbaus muuttaa koko poliittista päätöksentekoympäristöä ja ilmapiiriä, kun kaikkien etutahojen on panostettava lobbaukseen. Lobbausta tarvitaan, jotta mitään saadaan aikaiseksi. Vain sellaiset politiikkamuutokset ovat mahdollisia, joita vahvat etutahot kannattavat.
Lobbaus ei ole meillä suuri ongelma. Pulman laajuutta ja syvyyttä liioitellaan. Edustuksellisessa järjestelmässä on tarpeellista, että etujärjestöjen edustajat tapaavat poliitikkoja ja vaihtavat näkemyksiä keskenään.
Suurimmat hyötyjät lobbauksesta ovat mitä ilmeisimmin poliitikot itse, eivät välttämättä lobbausta harjoittavat yritykset tai heidän rahoittajansa.
On hyvä pitää mielessä amerikkalaiseen poliittiseen kansanperinteeseen sisältyvä viisaus: henkilön, jonka luonne ei kestä ottaa vastaan firman tarjoamaa viskiä, illallista ja maksullista seuraa – ja seuraavana päivänä äänestää firman intressejä vastaan poliittisessa päätöselimessä, paikka ei ole politiikassa.
Kirjoittaja Matti Wiberg on valtio-opin professori Turun yliopistossa.