Valtioneuvosto ilmoitti viime viikolla valinneensa strategisen tutkimuksen neuvoston jakaman tutkimusrahoituksen painopistealueet ensi vuodelle. Se oli hämmentävää luettavaa tilanteessa, jossa elinkeinoelämää ja uusia ratkaisukeskeisiä innovaatioita kehittäviltä T&K-instituutioilta on sekä suoraan että välillisesti vähennetty rahoitusta sadoilla miljoonilla.
Kun valinnat ovat osaaminen ja muuttuva työelämä, terveys ja elämäntapojen muuttaminen, kokonaisturvallisuus globaalissa ympäristössä sekä kaupungistumisen dynamiikka, niin voipahan vain todeta, että vahvasti ollaan hyvän puolesta pahaa vastaan. Ennustin jo vuosi sitten kuultuani ensimmäisen kerran tämän uuden rahoitusinstrumentin synnystä, että sen avulla tutkitaan ilmiöitä, muttei edes pyritä kehittämään ratkaisuja vientikelpoisista palveluista tai tuotteista puhumattakaan. Valitettavasti profetiani on toteutumassa täysimääräisesti. Kun vielä lisätään se, että tälle 55 miljoonan euron potille oli luotava kokonaan uusi jakoväylä, ei tehokkuudesta ole tietoakaan.
Tämän lisäksi myös INKA (Innovatiiviset kaupunkiseudut) -ohjelma lopetettiin. Sen hyvä puoli oli se, ettei se rahoittanut kaupunkeja, vaan kaupunkien mahdollistamiin hankkeisiin osallistuneita yrityksiä yhteisesti sovitun agendan pohjalta. Nämäkin resurssit ilmeisesti nyt siirtyvät yhteiskunnallisen tutkimuksen rahoitukseen.
Samaan aikaan Tekesin myöntövaltuuksia leikattiin yli sadalla miljoonalla jo toisen kerran kahden vuoden kuluessa sieltä, missä syntyy uusia vientituotteita, tehostetaan tuotantoprosesseja ja työllistetään. On pakko kysyä, onko meillä todellakin varaa tällaiseen? Minusta ei ole.
Suomen hyvinvointi pohjautuu siihen, että mahdollisimman monella on töitä. Vientiteollisuuden kotiuttamilla tuloilla ja sen synnyttämällä työpaikoilla on aivan keskeinen merkitys tämän tavoitteen toteuttamisessa. Vasta tämän perustan päälle voidaan rakentaa hyvinvointiyhteiskunnan rakenteita kuten vaikkapa strategista yhteiskunnallista tutkimusta.
Myös suurin osa vientiin kelpaavasta palveluliiketoiminnasta perustuu kilpailukykyisten vientituotteiden varaan. Ilman näitä tuotteita ja niitä kehittävää T&K-toimintaa on vaikea nähdä merkittävää palveluliiketoimintaa. Sitä ei synny maailmaa syleilevien strategisen tutkimuksen teemojen varaan. Sinne ei synny arvoketjusta, jotka työllistäisivät. Sinne työllistyvät vain ne henkilöt, jotka pääsevät näistä apurahoista nauttimaan.
Teemat ovat sinänsä järkeviä ja haasteet on siis tunnistettu, mutta nämä varat pitäisi kohdentaa esimerkiksi terveydenhuollon palvelujen digitalisointiin ja sitä kautta syntyviin uusiin palveluihin ja yrityksiin, älykkääseen liikkumiseen ja energiatehokkuuteen ja vaikkapa uusien oppimisympäristöjen kehittämiseen. Siis ratkaisuihin, tuotteisiin ja palveluihin eikä ilmiöiden tutkimiseen.
Miten syvälle Suomen on mentävä, että pystymme kohdentamaan niukat voimavaramme hyödyllisesti? Nyt kannattaisi katsoa maailmalle ja ottaa opiksi. Kaikkialla muualla panostetaan soveltavaan tutkimukseen, jolla luodaan hyvinvointia uusien innovaatioiden ja sitä kautta syntyvien työpaikkojen kautta.
Kirjoittaja Harri Airaksinen (kok.) on asiakas- ja markkinointijohtaja Teknologian tutkimuskeskus VTT:ssä ja Tampereen kaupunginhallituksen jäsen.