X
SULJE MAINOS
Valloittajakuninkaaksi sanottu Kustaa II Aadolf (1594-1632). Jacob Hoefnagel

Kustaa II Aadolf oli historiallinen himoverottaja

Kuningas korotti alamaistensa veroja enemmän kuin yksikään toinen Ruotsin hallitsija.

Dosentti Antti Kujala käsittelee teoksessaan verotuksen historiaa. Teoksessa pyritään näyttämään, miten verotus on liittynyt valtioiden nousuun ja tuhoon muinaisesta Kiinasta Ranskan vallankumoukseen ja maailmansotien repimästä Euroopasta Yhdysvaltain presidentinvaaleihin.

Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf korotti alamaistensa veroja enemmän kuin yksikään toinen Ruotsin hallitsija ja otti ulkomaisiin sotiinsa sen enimmäismäärän sotilaita eli työvoimaa, minkä veroa maksava maatalous suinkin vain kesti.

Kruununverotus kiristettiin 1620- ja 1630-luvuilla sotien rahoittamiseksi niin korkealle tasolle, ettei sitä ollut juuri mahdollista enää korottaa. Kujala arvioi, että maavero nieli tuolloin talonpoikien käytössä olevan maan kaiken tuoton.

Jos talonpoika ei selvinnyt veroistaan esimerkiksi kadon vietyä sadon tai hän oli vaarassa joutua sotaväkeen, hän reagoi tähän hyvin yleisesti pakenemalla ja aloittamalla uuden elämän jossain sellaisella seudulla, mistä viranomaiset eivät osanneet häntä etsiä.

Aina verotus ei vaikuttanut talonpoikien talouteen pelkästään negatiivisesti, vaan se pakotti nämä tehostamaan tilansa tuotantoa. Selvimmin tämä näkyi Pohjanmaan talonpoikaisessa tervantuotannossa, jolla hankittiin rahat veronmaksuun ja sijaissotilaan palkkaamiseen.

Siirtomaavallat tuskailivat veroista

Vastoin yleistä luuloa, kaikki siirtomaat eivät olleet niiden isännille kultakaivoksia. Suurvallat tietenkin toivoivat, että siirtomaat kustantaisivat oman hallintonsa ja tarvittavan sotavoiman eikä emämaan varoihin tarvitsisi turvautua.

Britannian valtiovarainministeri Benjamin Disraeli vertasi vuonna 1852 siirtomaita emämaan kaulaan ripustettuun myllynkiveen. Saksan siirtomaista vain Samoa ja Togo tulivat toimeen omilla veroillaan.

Useimmat Saharan eteläpuolisen Afrikan siirtomaat vaativat isäntämaan valtiolta enemmän taloudellisia voimavaroja kuin mitä ne tuottivat sille. Etenkin trooppisessa Afrikassa verotuksen aloittaminen aiheutti konflikteja, sillä kehittynyt verojärjestelmä oli väestölle uusi asia. Toisaalta yksityiset kaivos- ja kauppayhtiöt sekä plantaasit saattoivat kuitenkin tuottaa huomattavia voittoja ja verotuksen kautta siitä koitui välillistä hyötyä myös valtiolle.

Maailmansotien välisenä aikana Britannia ja Ranska yrittivät selvitä siirtomaissaan niiden omilla tuloilla ilman, että emämaan tarvitsi ohjata sinne verovarojaan. Se merkitsi luopumista siirtomaiden kehittämisestä ainakin suuremmassa määrin.

Toisen maailmansodan jälkeen Britannia ja Ranska aloittivat kuitenkin siirtomaidensa talouden aktiivisen edistämisen hyötyäkseen itsekin niistä ja maksaakseen näin maailmansodan aiheuttamat suuret velkansa. Kehityshankkeet epäonnistuivat, ne osoittautuivat liian kalliiksi ja kannattamattomiksi.

Toisin kuin eurooppalaiset siirtomaavallat Japani panosti valtaamiinsa alueisiin, kuten Koreaan ja Taiwaniin. Siellä oli yksi virkamies 400 asukasta kohti, kun Britannian ja Ranskan alusmaat olivat selkeästi alihallittuja. Esimerkiksi 1930-luvulla Keniassa oli yksi brittivirkamies 19 000 asukasta kohden.

Japani integroi Korean ja Taiwanin omaan talouteensa, toteutti niissä japanilaismallisen verotuksen ja rakensi toimivan rautatieverkoston ja terveydenhoidon. Tosin järjestelmä suosi selkeästi miehittäjiä alkuperäisväestön kustannuksella.

Köyhien ongelmat

Köyhien valtioiden ongelmana on, että julkinen valta pystyy väestön enemmistön varattomuuden vuoksi keräämään veroja vain murto-osan kansantulosta. Ne riittävät hädin tuskin hallinnon, armeijan ja poliisin toimintaan. Esimerkiksi koulutus jää helposti aliresursoiduiksi.

Lisäksi osa valtionvaroista hupenee monissa maissa korruptioon tai valtaapitävät siirtävät niitä omille tileilleen veroparatiiseihin. Kansalaisten luottamus katoaa ja verojen maksuhalut sen mukana.

Etelä-Amerikassa verotus on aina ollut ongelmana. Kujalan mukaan usean Latinalaisen Amerikan maan järjestelmän heikkous piilee siinä, että valtio katsoo verojen maksamattomuutta läpi sormiensa. Arvioiden mukaan maiden julkiset taloudet menettävät vuodessa bruttokansantuotteestaan yli kuusi prosenttia tuloja verojen menetyksen vuoksi.

Suomen verotus

Suomen verohallinnon kyselytutkimuksissa on ilmennyt, että suomalaisten valtava enemmistö pitää verojen maksamista tärkeänä hyvinvointivaltion ylläpitämiseksi. Peräti 79 prosenttia ilmoitti maksavansa veronsa mielellään.

Sen sijaan ajoneuvovero ja perintövero ovat epäsuosittuja. Kujala hämmästelee, ettei puoluepiireissä oteta huomioon kansalaisten enemmistön mielipidettä.

Edelleen syksyllä 2020 toteutetussa mielipidekyselyssä ilmeni, että 68 prosenttia vastanneista kannatti pääomatulojen verotuksen progressiivisuutta.

Valtiovarainministeri Matti Vanhanen (kesk.) piti kansalaisten ja oman puolueensa vastaajien enemmistön mielipidettä vääränä. Hänen mielestään pääomatulojen verotuksessa on otettava huomioon, että sijoitustoiminta tukee taloutta ja työllisyyttä. Siksi pääomatuloja ei voi verottaa samalla tavalla kuin ansiotuloja.

Antti Kujala: Voudintileistä veroparatiiseihin. Verotuksen historia. 399 sivua. Atena Kustannus Oy.

JARKKO KEMPPI

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt