Ulkopoliittisen instituutin tutkijana työskentelevä Kristi Raik tarkastelee instituutin uusimmassa FIIA Commentissa Liettuan ”uhkapeliä”, jossa se pyrkii EU-instituutioiden kautta toimien määrittämään Euroopan geopoliittista karttaa tuleviksi vuosikymmeniksi.
Liettua toivoo, että marraskuun lopulla Vilnassa pidettävässä itäisen kumppanuuden huippukokouksessa allekirjoitetaan EU:n ja Ukrainan välinen assosiaatiosopimus, joka sisältää niin kutsutun syvän vapaakauppasopimuksen. Liettua pelkää, että ellei näin tehdä, Ukraina ajautuu Venäjän poliittisen ja taloudellisen määräysvallan alaisuuteen ja samalla ”Venäjän imperialistinen ja autoritaarinen kehityssuunta saa vahvistusta”, kuten Raik asian ilmasee.
Liettua haluaa vauhdittaa EU:n yhteisten energiamarkkinoiden luomista ja se on suunnitellut uuden ydinvoimalan rakentamista, mutta hanke on ajautunut vaikeuksiin. Hanke liittyy itäisen kumppanuusohjelman tavoitteeseen kytkeä kumppanimaat osaksi eurooppalaisia energiamarkkinoita Venäjän sijasta.
Brysselinkin mielestä pitäisi olla aktiivisia
– Kaikki EU:ssa eivät täysin jaa Liettuan näkemystä itänaapurustosta. Taustalla painaa Liettuan maine EU–Venäjä-suhteiden häirikkönä. Viro ja Latvia ovat yhtä lailla huolissaan Venäjän alueellisista ambitioista, mutta ovat valinneet EU:ssa sovinnollisemman linjan, Raik kirjoittaa.
Brysselissä ollaan hänen mukaansa kuitenkin Liettuan kanssa ”hyvin pitkälti yhtä mieltä” siitä, että EU:n tulisi toimia alueella aktiivisemmin.
EU on kuitenkin lykännyt päätöksentekoa siitä, allekirjoittaako se sopimuksen Ukrainan kanssa Vilnan huippukokouksessa. Se odottaa Ukrainalta lisätoimia poliittisten ehtojen toteuttamiseksi.
– On liian aikaista sanoa, seuraako Liettuan ponnisteluja itäisen kumppanuuden eteen historiallinen menestys vai karvas tappio. Liettua voi olla väärässä arvioidessaan, että oikea hetki EU–Ukraina-sopimuksen allekirjoittamiselle on nyt tai ei koskaan, Raik katsoo.
Hän kuitenkin antaa Liettualle tunnustuksen siitä, että se on saanut EU:n ottamaan alueella aktiivisemman roolin.
– Se on myös todistanut, että kiertävällä neuvoston puheenjohtajalla voi edelleen olla merkittävä rooli EU:n ulkosuhteissa, vaikka vetovastuu onkin siirtynyt korkealle edustajalle ja hänen johtamalleen EU:n ulkosuhdehallinnolle, Raik katsoo.
