Vuoden 2016 piti olla myrskyvaroitus. Kesäkuun Brexit-äänestys ja marraskuun Yhdysvaltain presidentinvaalit innostivat populistisen oikeiston kannattajat ympäri Eurooppaa odottamaan lopullista läpimurtoa valtaan seuraavana vuonna.
Onni alkoi kääntyä kuitenkin jo edellisvuoden lopulla. 4. joulukuuta järjestettiin Itävallan presidentinvaalien uusintakierros. Vihreä Alexander Van der Bellen voitti 7,6 prosenttiyksikön erolla oikeistonationalistisen Norbert Hoferin. Enemmistö kansalaisista kallistui maltin ja vakauden puolelle.
Maaliskuussa Alankomaissa järjestettiin parlamenttivaalit. Oikeistonationalistinen Geert Wildersin johtama Vapauspuolue (PVV) kasvatti kyllä paikkamääräänsä parlamentissa, mutta suuri voittokulku jäi toteutumatta. Kannatus jäi 13 prosenttiin, kun joitakin kuukausia aiemmin gallupit povasivat selvästi yli 20 prosentin kannatuslukemia.
23. huhtikuuta järjestettiin Ranskassa presidentinvaalien ensimmäinen kierros. Myös se osoittautui nationalistisen oikeiston kannalta pettymykseksi. Kansallisen rintaman ehdokas Marine Le Pen sai äänistä 21,3 prosenttia. Vuosi tai kaksi takaperin mielipidetiedustelut olivat ennakoineet Le Penille ensimmäisellä kierroksella parhaimmillaan jopa yli 30 prosentin lukemia.
Ei ollut yllätys, että Kansallisen rintaman vaalivalvojaisissa tunnelma oli hieman vaisu siihen nähden, että Le Pen kuitenkin pääsi kakkoskierrokselle. Nyt mielipidemittaukset ennakoivat toistaiseksi sosiaaliliberaalille Emmanuel Macronille selvää voittoa vaalien toisella kierroksella yli 60 prosentin kannatuksella.
Talous kohenee
Viimeinen koetinkivi ovat Saksan liittovaltiopäivävaalit syyskuussa.
Liittokansleri Angela Merkelin suosioluvut ovat jälleen kasvaneet hyviksi. Hänen johtamansa CDU-CSU-koalition kannatus on noin 35 prosentissa ja sosiaalidemokraattisen SPD:n kannatus on 30 prosentissa. Saksan nationalistinen oikeistopuolue Vaihtoehto Saksalle (AfD) on ollut repeilemässä riitoihin, ja kannatus on pudonnut alle 10 prosentin.
Vielä emme voi varmuudella ennakoida, miten Euroopan kannalta ratkaisevat vaalit tänä vuonna päättyvät. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että nationalistisen oikeiston rajoja sulkeva, talousprotektionistinen ja Euroopan unionista eroon pyrkivä linja ei ole saavuttamassa suurta triumfiaan.
Nationalistisen populismin kannatuksen väistymiseen on useampia syitä. Yksi syy saattaa olla se, että kansalaisten tuntema epävarmuus ei kanavoidu sellaisiin puolueisiin, jotka ovat valmiita muuttamaan kertaheitolla yhteiskuntien rakenteita. Kyse on tietynlaisesta konservatismista. Instituutioiden pysyvyys luo turvaa silloin, kun instituutiot kykenevät osoittamaan vakautensa ja toimivuutensa.
Vuodenvaihteen 2015 ja 2016 humanitäärisen maahanmuuton aalto on rauhoittunut. On palattu normaaliin päiväjärjestykseen. Vaikka terroristi-iskujen määrä on ollut kasvussa, viranomaisille on myös annettu uusia resursseja ja terrorismin vastainen taistelu on otettu tosissaan.
Eurooppalaisten protestimielialojen vähenemiseen lienee keskeisesti vaikuttanut myös se, että taloustilanne on kohentunut lähes koko Euroopan unionin alueella selvästi. Suurimmalla osalla ihmisistä asiat ovat loppujen lopuksi aika hyvin, ja taloudelliset mielialat ovat paranemassa. Viime vuonna koko Euroopan unionin talouskasvu oli jo suurempi kuin Yhdysvalloissa.
Velkaantuminen jatkuu
Vaikka kasvulukemat eivät yllä huippuvuosien lukemiin, Euroopassa odotukset on jopa ylitetty talouskasvussa. Taloustilanteen paranemisessa piilee myös pysyvä populismin vaara, nimittäin talouspopulismi
Rudiger Dornbusch ja Sebastian Edwars kirjoittivat vuonna 1991 julkaistussa The Macroeconomics of Populism in Latin America kirjassa taloudellisesta populismista. He kuvasivat taloudellisen populismin lähestymistavaksi talouteen, joka korostaa kasvua ja tulojen uudelleenjakoa ja vähättelee inflaation, alijäämärahoituksen, ulkoisten rajoitteiden merkitystä sekä sitä vaikutusta, mikä aggressiivisilla markkinatalouden vastaisilla politiikkavaihtoehdoilla on yksityisiin investointeihin.
Atlantic Councilin johtava tutkija Anders Åslund kiinnitti huomion Euroopan talouspopulismin ongelmaan Project Syndicatessa julkaistussa kirjoituksessaan. Euroopan velkaongelma ei ole poistunut, päinvastoin. Vuosina 2007 ja 2015 keskimääräinen velkasuhde kaikissa euroalueen maissa nousi 65 prosentista 90 prosenttiin.
Huolimatta pyrkimyksistä talouskuriin, monessa Euroopan maassa on ollut ongelmia rakenteellisten uudistusten voimaansaattamisessa. Parhaiten ovat selvinneet ne maat, jotka eivät ole turvautuneet pysyvään alijäämärahoitukseen, ja joiden työmarkkinat ovat joustavat. Esimerkiksi Irlanti pääsi talouskasvuun poikkeuksellisen hyvin kiinni Itä-Euroopan maiden ohella.
Julkista kulutusta korostava talouspopulistinen linja ei ole pelkästään vasemmiston ongelma, vaan valtiovetoisen investointikasvun nimiin ovat vannoneet myös monet keskustaoikeistolaiset Euroopassa.
Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker on puhunut sosiaalisen Euroopan agendasta, joka tähtää sosiaalietuuksien parantamiseen. Vielä ei olla tilanteessa, jossa julkisten menojen lisäämisestä pitäisi lainkaan puhua. Talouskasvu tarjoaisi itse asiassa hyvän mahdollisuuden vihdoin keventää velkataakkaa. Tässäkin kannattaisi ottaa Saksasta mallia.
Ranska on ollut esimerkki maasta, joka on tuskaillut uudistusten läpiviemisessä.
Myös eurooppalainen protektionismi on protektionismia
Ranskassa presidentinvaalien ennakkosuosikki Emmanuel Macron on kampanjoinut rohkeasti rakenteellisten uudistusten agendalla, joka tähtää kilpailun lisäämiseen ja työmarkkinoiden joustavuuteen.
Hänen ohjelmaansa sisältyy virkamiesten määrän vähentäminen, verotaakan pienentäminen, julkisen kulutuksen vähentäminen, kilpailun lisääminen ja työmarkkinoiden joustavoittaminen.
Macronin ohjelma ei kuitenkaan ole täysin vailla taloudellista populismia. Hän esimerkiksi ehdottaa ohjelmassaan eurooppalaisten yritysten suosimista julkisissa hankinnoissa. Kyse on Eurooppalaisen tason nationalistisesta protektionismista, joka ei ole vapaakaupan ajatuksen mukainen. Protektionismi tarkoittaa aina hyvinvointitappioita. Eurooppalainen nationalismi on nationalismia siinä missä kansallinenkin nationalismi.
Euroalueen uudistamisessa yhteinen taloushallinto ja rajat ylittävät tulonsiirrot voi olla pitkällä tähtäimellä tarpeen tulevien kriisien tasoittamiseksi, mutta pysyvästi euroalueen ongelmia ei korjata muuten kuin sillä, että palkka- ja hintajäykkyyseroista pyritään eroon tekemällä kaikissa maissa työmarkkinat yhtä joustaviksi ja mahdollistamalla rajat ylittävä kilpailu kaikilla aloilla.
Taloudellisen kasvun tuoma helpotus ei saa olla syynä pysäyttää uudistamista ja antaa tietä uudelle velkaantumiselle. Nousukauden jälkeen jossain vaiheessa Eurooppaa odottaa seuraava taantuma.
Jos rakenteita ei uudisteta, ja kasvua ei käytetä ensisijaisesti velkakuorman purkamiseen, seuraavan taantuman aikaan elvytysvaraa ei ole lainkaan ja velka räjähtää yhä useammassa maassa kestämättömälle tasolle.
