Sammon, Nordean ja UPM:n hallitusten puheenjohtaja Björn Wahlroos kertoi Suomen Liikemiesyhdistyksen 120-vuotisjuhlassa keinoja, joilla Suomi pelastetaan.
Ensimmäinen teesi oli, että tarvitaan perustulomalli, koska palkkojen pitää voida joustaa myös alaspäin. Toiseksi hän totesi, että ”työpaikkoja voi syntyä kuinka paljon tahansa, kun institutionaaliset olosuhteet verotuksen suhteen ja hintataso ovat oikeat”.
Wahlroos kiteytti kaksi keskeistä seikkaa, jotka tulevat kerta toisensa jälkeen vastaan mietittäessä, miten Suomen työllisyysasteen alhaisuus, kestävyysvaje ja julkisen talouden ongelmat ratkaistaan. Pelkät työn tarjontaan liittyvät reformit eivät riitä. Sen osoittaa Saksan esimerkkikin, joka on älykäs kombinaatio työn tarjontaan liittyviä reformeja ja joustavien työmarkkinoiden edistämistä.
Työn tarjonnan ja kysynnän markkinatasapainosta, eli työn hinnasta, ei päästä yli eikä ympäri. Niin kauan kuin palkkataso on asetettu keinotekoisesti niin korkeaksi, että tietyt työpaikat jäävät syntymättä, tavoiteltua työllisyysasteen kasvua ei saada aikaiseksi. Sen seurauksena Suomi on pitkäksi aikaa tuomittu Kreikan tapaan leikkausten kierteeseen, joka heikentää talouden kehitystä entisestään.
Kiky ei lisää joustoa
Matalapalkkaisten eli alhaisen tuottavuuden työpaikkojen synnyttäminen on ollut poliittisessa keskustelussa esillä jo ainakin viime vaalikaudelta lähtien.
Aihe on kiusallinen. Vasemmisto käyttää hyväkseen keskustelua matalapalkkatyöpaikoista leimatakseen kaikki ehdotukset työmarkkinoiden vapauttamisesta ikuiseksi palkanalennusten kierteeksi. Työmarkkinajärjestöthän päättivät kilpailukykysopimuksen myötä alentaa kaikkien palkkoja, eli heikentää ostovoimaa sielläkin, missä se ei olisi tarpeellista.
Tässä on merkittävä ero joustaviin työmarkkinoihin, joissa palkan annetaan sopeutua oikealle tasolleen. Joustavampien työmarkkinoiden länsimaissa kotitalouksien ostovoima on suurempi kuin Suomessa.
Ikuisesta palkanalennuskierteestä ja taantumisesta kehitysmaaksi ei ole olemassa todistusaineistoa.
Todellisuuden kieltämisellä on vasemmistossa pitkät perinteet. Osin lienee kyse aidosta uskosta siihen, että porvarin keskeisin tavoite on aina ja kaikkialla alentaa palkansaajien palkkoja niin kauan, kunnes kenelläkään ei ole enää varaa ostaa tuotteita. Kuvitelmassa ei ole logiikkaa, mutta se ei estä käyttämästä argumenttia yhä uudelleen.
Keskeisemmältä osin lienee kyse siitä, että joustavat palkat murtaisivat illuusion ammattiliittojen välttämättömyydestä ihmisten palkkatason ylläpitämiseksi. SDP:n ja vasemmistoliiton poliittinen voima on ollut kytköksissä vahvaan ammattiyhdistysliikkeeseen. Mikäli ihmisille paljastuu, että ihmisten palkkojen taso ei määräydykään pelkästään ammattiliittojen vaatimusten seurauksena, vaan kyseessä on työmarkkinoilla syntyvä tasapaino, käsitys ammattiliittojen tarpeellisuudesta murtuu. Ihmiset menevät töihin sinne, missä maksetaan enemmän. Polkupalkkaa maksava firma ei saa osaavia työntekijöitä.
Rakennusalan kokeilu lisää ongelmia
Välillisesti työmarkkinoiden joustavuuden ongelma aletaan jo myöntää.
Siitä kielii Rakennusliiton hyväksymä kokeilu, jossa kokemusta vailla olevalle työntekijälle voidaan maksaa puolen vuoden ajan kuuden euron tuntipalkkaa.
Vastaavanlaisille kokeiluille ei pitäisi jakaa turhan paljon kiitosta. Kyse on poppaskonsteista, jotka puuttuvat osittain ongelmaan, mutta luovat liudan ongelmia tilalle.
Kuuden euron palkalla on ohjausvaikutus. Kokemattomalle työntekijälle maksetaan juuri sen verran, vaikka enemmänkin olisi voitu maksaa. Uusi erityisryhmille suunnattu minimipalkka on alhaisempi kuin esimerkiksi Yhdysvaltain 7,25 dollarin alin mahdollinen tuntipalkka. Se on melko alhainen. Siis samalla, kun vasemmisto kauhistelee polkupalkkoja, institutionalisoidaan kansainvälisestikin vertaillen hyvin alhainen minimipalkka.
Poikkeusten salliminen erityisryhmille luo kahdet työmarkkinat, joissa eri joukolle työntekijöitä on määrätty ulkoapäin tietty kiinteä palkka. Joka kerta kun kokematon palkataan, jää potentiaalinen osaava ja koulutettu vaille töitä.
Työttömyysturva tekee ihmisestä valtion orjan
Rakennusalalla työvoiman kohtaanto-ongelma on erityisen paha. Samaan aikaan on avoimia työpaikkoja ja alan ammattilaisia suuri joukko työttöminä.
Osin kyse on pattitilanteesta: työntekijä on joutunut työttömäksi pienellä paikkakunnalla, missä uusia rakennusprojekteja ei ole. On omistusasunto ja puolisolla on töitä. Asuntopolitiikka auttaa osaltaan ongelmaan.
Hyvin tiedossa on myös se, että pitkäaikainen korkea ansiosidonnaisen työttömyysturvan taso passivoi. Elintaso ei putoa kohtuuttomasti. Kauas ei ole pakko mennä ottamaan keikkahommia vastaan.
Ansiosidonnainen työttömyysturva on ammattiyhdistysliikkeelle pyhä lehmä: se pitää työntekijät tiukasti liittojen jäseninä.
Ongelma työmarkkinajärjestöjen pihdeissä olevalla työttömyysturvalla on, että se tekee työttömästä valtion ja työmarkkinajärjestöjen orjan.
Kun työttömyysturva ei ole henkilön itsensä määriteltävissä, siitä tulee instrumentti, jolla ohjaillaan työikäisten ihmisten toimintaa työllisyyden maksimoimiseksi. Jotta julkisen sektorin suuret menot – mukaan lukien työttömyysturva ja muu sosiaaliturva – saataisiin kustannettua, mahdollisimman moni pitää patistella töihin, vaikka työpaikkoja olisi turhan niukasti tarjolla johtuen jäykistä työmarkkinoista.
Pois lakisääteisestä työttömyysturvasta
Lakisääteinen työttömyysturva on osa itse ongelmaa. Sitä ei ole luotu korkean työttömyyden oloihin. Se on passivoiva. Kaiken lisäksi se on yksilön arvoa alentava, koska nykyisessä tilanteessa se ei jätä yksilöille juurikaan vapautta.
Professori Heikki Hiilamo, kansanedustaja Elina Lepomäki (kok.), Valtiontalouden tarkastusviraston silloinen pääjohtaja Tuomas Pöysti, entinen kansanedustaja Osmo Soininvaara (vihr.) ja kansanedustaja Juhana Vartiainen (kok.) esittivät tammikuussa 2015 julkaistussa raportissa ansiosidonnaisen työttömyysturvan ulottamista kaikille, sekä rahoituksen ja hallinnon siirtämistä työttömyyskassoilta valtiolle.
Askel on oikea. Pidemmällä tähtäimellä työttömyysturvaan liittyvistä kannustinongelmista voi päästä eroon kuitenkin vain, mikäli työttömyysturva siirretään yksilön vastuulle. Silloin työntekijä voi valita yksityisen tai julkisen vakuutuksen väliltä ja käyttää vakuutusta tarvitessaan ja halutessaan.
Valtiolle koituvien kustannusten kannalta ei ole enää ongelma, jos henkilö haluaa esimerkiksi jäädä varhaisemmalle eläkkeelle tai vuoden sapattivapaalle käyttäen omia säästöjään, joista maksetaan vieläpä verot. Ihmisen oman talouden pitäisi markkinataloudessa olla aina kannusteena, ei valtiontalouden.
Toteutuakseen yksilökeskeisempi työttömyysturva, kuten työmarkkinoiden joustavoittaminenkin, edellyttää hyvää perusturvaa. Siksi Wahlroosinkin esitelmässään mainitsemasta perustulosta ei päästä mihinkään: se näyttäytyy välttämättömänä uudistuksena kaiken muun korjaamiseksi.
Reilun perusturvan päälle on helppo rakentaa ilman jäykkyyksiä toimivia työmarkkinoita ja yksilön omaan taloussuunnitteluun perustuvia vakuutuksia niin työttömyyden kuin eläkkeen varalle.
