Vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaalien asetelman piti olla selvä. Vaihtoehtojen piti olla joko ex-presidentti Bill Clintonin puoliso, ulkoministerinä (epä)ansioitunut Hillary Clinton, tai toisen ex-presidentin, George W. Bushin, sivistyneempi veli, Floridan kuvernöörinä kannuksensa hankkinut Jeb Bush.
Lopulta juuri tämä ennakkoasetelma oli se, mikä paljasti äänestäjille kaksipuoluejärjestelmän vaihtoehdottomuuden. Asetelmassa kiteytyi vanha amerikkalaisten usein käyttämä vitsi siitä, miten kaksipuoluejärjestelmässä vaihtoehdot ovat kuin Odysseuksesta tutut Skylla ja Kharybdis: joko kansakunnan nielee merihirviö tai sitten se joutuu jättimäisen pyörteen nielaisemaksi.
Äänestäjän vaikutusmahdollisuudet harjoitettuun politiikkaan ovat rapautuneet länsimaissa. Yhdysvalloissa vaihtoehdot näyttävät jopa supistuneen muutaman dynastian välisiksi mittelöiksi vallasta, joissa taustalla häärivät teollisuutta edustavat suurrahoittajat. Presidentin vaihtuminen toista puoluetta edustavaan ei ole juuri muuttanut talous- ja ulkopolitiikan suurta linjaa.
Talouden mädät juuret
Vaihtoehdottomuudella on se huono puoli, että epäluottamus ja tyytymättömyys kasvavat ja löytävät aina venttiilin, jonka kautta purkautua. Ilmiö on tuttu Euroopassakin. Vuoden 2008 finanssikriisi paljasti maailmantalouden järjestelmän mädät juuret. Kyse ei ollut pelkästä normaalista suhdanteiden korjausliikkeestä, vaan rahajärjestelmään, rahoitusmarkkinoiden instituutioihin ja kansainväliseen kauppaan liittyvästä järjestelmäkriisistä. Rakenteita ei korjattu, vaan järjestelmää paikattiin vahvistamalla vanhoja instituutioita julkisella rahalla ja uudella sääntelyllä. Ongelmat eivät ole korjaantuneet.
Ensimmäiseksi tyytymättömyys valtansa vakiinnuttaneiden puolueiden politiikkaa vastaan purkautui lännessä protestiliikkeinä. New Yorkissa toimi Occupy Wall Street. Euroopassa liikehdintä näkyi nuorten, koulutettujen vasemmistolaisten mielenosoituksissa. Espanjassa tästä liikkeestä syntyi uusvasemmistolainen puolue Podemos. Kreikassa tyytymättömyys kanavoitui Syrizan vaalivoittoon. Isossa-Britanniassa tyytymättömyys nosti Työväenpuolueessa valtaan vasemman laidan haastajan, Jeremy Corbynin.
Kun politiikan vasemmalla laidalla haastetaan vallitsevan politiikan paradigmat, se saa aikaan vastaavia reaktioita politiikan oikealla laidalla (ja toisinpäin). Tyytymättömyys on purkautunut osin populistipuolueisiin, mutta linjaerot murentavat myös vallitsevia puolueita. Ranskassa se on näkynyt verisenä taisteluna keskustaoikeistolaisen UMP:n, nyttemmin Republikaanien, vallasta. Saksassa liittokansleri Angela Merkelin sovittelevan politiikan on haastanut hänen johtamansa CDU:n kanssa samaan parlamenttiryhmään kuuluva baijerilainen sisarpuolue CSU.
Ei anteeksipyyntöjä
Vaihtoehtopoliitikot ovat nousemassa politiikan estradille ja syrjäyttämässä maltilliset, vakiintuneita instituutioita ylläpitävät poliittisen eliitin edustajat.
Yhdysvalloissa kyse ei ole pelkästään kiinteistösijoittaja Donald Trumpin noususta ylivoimaiseksi ennakkosuosikiksi republikaanien presidenttiehdokaskisassa. Demokraateissa vasemmistolainen Vermontin senaattori Bernie Sanders on hiljalleen noussut varteenotettavaksi haastajaksi sähköpostiskandaalin leimaamalle Hillary Clintonille, vaikka jälkimmäisen suosio on vielä selvä.
Trump on onnistunut tyytymättömyyden valjastamisessa parhaiten. Poliittisen korrektiuden haastaminen ja anteeksipyytelemättömyys on Trumpilta harkittu linja. Poliittinen korrektius näyttäytyy konservatiivisen amerikkalaisäänestäjän silmissä vihattuna bipartisaanipolitiikkana, missä harjoitettu politiikka määrittyy kahden puolueen tekemien kompromissien kautta kongressissa. Viikko sitten julkaistu The Economistin ja YouGovin kyselytutkimus amerikkalaisten tyytyväisyydestä kongressiin on kuvaava. Vain 12 prosenttia on tyytyväisiä kongressin työhön, kun 66 prosenttia on tyytymättömiä.
Ykköshuoli on työ
Systeemisiin ongelmiin ei löydy suunnannäyttäjiä kompromissien esittäjistä. Suurin huoli on työstä.
Tämä pätee koko läntiseen maailmaan. Globalisatio on onnistunut nostamaan isojen ihmismassojen elintasoa kehittyvissä maissa, mutta kehittyneissä länsimaissa globalisaatio on tuonut mukanaan epävarmuuden työpaikoista.
Yhdysvaltojen heikko työllisyystilanne on peittynyt positiivisten työttömyystilastojen alle. Työttömyys on noin viisi prosenttia, mutta työllisyysaste on pudonnut vuoden 2008 kriisiä edeltävästä 63 prosentin tasosta alle 60 prosenttiin. Suomessa työllisyysaste on noin 67 prosenttia.
Teollisuuden työpaikat ovat siirtyneet maihin, joissa työvoima on halpaa. Maailmantalouden kannalta kehitys on tehokasta, mutta länsimaissa korvaavaa korkeamman tuottavuuden työtä ei löydy heikosti koulutetuille, kielitaidottomille ja niille, jotka eivät sosiaalisten taitojensa puitteissa pärjää palvelualalla.
Tämä on taustalla Trumpin kovassa linjassa niin laittoman maahanmuuton kuin kansainvälisen kaupankin suhteen. Liberaalit leimaavat Trumpin mielellään vapaakaupan vastustajaksi eli protektionistiksi, mutta se ei ole koko totuus. Vapaakauppa epäsymmetrisillä säännöillä ja valuuttakurssien epätasapainolla ei toimi markkinatalouden lakien mukaan vaan vahvistaa epätasapainoja. Trump on vapaakaupan suhteen osin oikeassa. Tasapainon löytäminen edellyttää uusista pelisäännöistä sopimista ja kotimaassa politiikkaa, joka mahdollistaa työpaikkojen syntymisen teollisuuteen.
Taustalla on pitkään jatkunut epätasapaino kansainvälisessä kaupassa, joka on näkynyt viimeiset 20 vuotta vaihtotaseen epätasapainona Yhdysvaltain ja Kiinan välillä. Kun mukaan otetaan Yhdysvaltojen julkinen velkaantuminen, yhtälö tarkoittaa, että amerikkalaiset ovat viettäneet kulutusjuhlaa vahvan dollarin turvin ottamalla velkaa Kiinasta ja ostamalla velalla kiinalaisia tuotteita. Siksi Trump toistaa ”Kiina”-sanaa puheissaan jatkuvasti. Trump ratsastaa taitavasti ihmisten peloilla. Lisäksi hänen itsevarmuutta huokuva luontainen auktoriteettinsa antaa kuvan vahvasta johtajasta, joka kykenee vastaamaan ongelmiin. Kyse on populismista, jolle on tilausta.
Päämärätietoisuus ratkaisee
Vallitsevat poliittiset instituutiot haastavat toimijat valtaavat alaa koko läntisessä maailmassa. Epävarmuus ja pelot ovat niin suuria, että niihin on kyettävä vastaamaan päämäärätietoisesti ja ratkaisukeskeisesti. Vakiintuneiden poliittisten toimijoiden harjoittama kompromissihakuinen hienosäätö ei kykene tähän vastaamaan.
Euroopassakin pitäisi valmistautua siihen, että tulevaisuudessa maanosaa eivät välttämättä enää hallitse totutut maltillisen linjan sosiaalidemokraatit tai keskustaoikeistolaiset. Uudet tuulet puhaltavat sieltä, missä rakenteita ollaan valmiita uudistamaan ja muokkaamaan rankallakin kädellä. Sen ei tarvitse tarkoittaa äärilaitoja.
Maltillisten poliittisten toimijoiden pitäisi ymmärtää valjastaa tyytymättömyys perinteisestä valtavirrasta poikkeavien, rakenteita uudistavien poliittisten toimijoiden kautta, joiden näkemykset tukeutuvat länsimaisiin liberaalin demokratian arvoihin. Ne voivat löytyä myös vakiintuneiden puolueiden sisältä. Jos vakiintuneista puolueista ei löydy uudistajia, vanhat vallan linnakkeet, sosiaalidemokraatit ja keskustaoikeistolaiset, kammetaan tylysti politiikan pelikentältä katsomoon.
