Tallinnan radion suomenkielisiin lähetyksiin ei 1960-luvulla otettu Suomesta toimittajaa työhakemuksen perusteella. Lähtijän valitsi Suomen Kommunistinen Puolue, ja työehdoista sovittiin Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen kanssa. Lähtijän piti olla SKP:n jäsen. Pekka Lehtonen lähti, vaikkei hän ollut puolueen jäsen. Kommunismin uusi tuulahdus oli ”demokraattinen sosialismi”, joka Prahan kevään ja Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen muuttui imperialistiseksi.
Propagandan avulla Moskovan johtamat virolaiset toivoivat käännyttävänsä suomalaiset radiokuuntelijansa myötämielisiksi sosialismille. Lehtosen Tallinna-kertomus on varsin uskottava kuvaus elämästä omien havaintojen, järjenkäytön ja Moskovan ohjeistuksen ristiriidassa.
Kuten diktatuurissa aina, tiedonvälitys joutui käyttämään peiteltyjä merkityksiä. Sanoilla ja lauluilla saattoi olla monimielisiä merkityksiä, joita valvovat viranomaiset ilmiselvästi havaitsivat, mutta eivät kehdanneet niihin julkisesti puuttua. Niin tehdessään politrukit olisivat joutuneet enemmän naurunalaisiksi kuin kommunistisen valheen paljastamisen palkitsemiksi.
Mitäpä teet, jos muutenkin levottomat ja harmilliset opiskelijalaumat haluavat herättää ironiaa huutamalla pyhän työväenmielenosoituksen yhteydessä, esimerkiksi Tartossa keksittiin huutaa ”jenkit kotiin”, ja jokainen ymmärsi, ettei jenkeillä tarkoitettu amerikkalaisia vaan venäläisiä.
Sama kansan tuntemien peiteltyjen merkitysten ilmestyminen tuli esiin vaikkapa Georg Otsin laulamassa ”Valkoinen laiva”, jonka Sauvo Puhtila riimitti laivalauttaliikenteen aloittamista juhlistaakseen. Sen sanoissa oli niin paljon piilomerkityksiä, että se sai levytysluvan vasta vuosia myöhemmin. Laulun nimi viittaa Virossa jo 1800-luvulla kansan suussa kiertäneeseen tarinaan valkoisesta laivasta, joka saapuu noutamaan sorrettuja virolaisia ja vie heidät parempaan maailmaan. Viroksi laulua ei saanut kääntää saati julkaista.
Suomen tv ja turismi todistivat Moskovan totuudet valheiksi
Presidentti Urho Kekkosen kerrotaan olleet yksi Helsingin ja Tallinnan laivaliikenteen aloittamiseen rohkaisseista. Moskovan maailmalle arat ja uudistuksille allergiset politrukit suhtautuivat ajatukseen kaksijakoisesti. Matkailu toisi länsivaluuttaa surkeaan pulatalouteen, mutta vaara olisi länsimaisten ketkutuksien kulkeutuminen Viroon.
Molemmat ennusteet kävivät toteen. Alkuun massaturismia ei ollut, kulttuuripiirit tapailivat toisiaan. Kun suomalaisvieraiden joukossa oli sellaisia suunsoittajia ja toheloita kuin Pentti Saarikoski, Tarmo Manni tai Mikko Niskanen, isännät eivät voineet kuin ihmetellä. Helsingistä tulleita hämmästytti Tallinnan vanha kaupunki, se oli kuin 1700-luvulta. Virolaisten arkuus oli rohkaisu suomalaisten kantavierreviisaudelle.
Samalla kun suomalaisten halveksunta alkoi vähitellen kasvaa, turistien tuomat aatteet ja vaatteet vaikuttivat viestiltä jostakin toisesta maailmasta, josta virolaiset yritettiin pitää pimennossa – aivan samoin kuin missä Pohjois-Korea on vielä tänäänkin onnistunut.
Pekka Lehtonen oli siis Moskovan ohjeistuksen kanssa journalistina vaikeuksissa. Hän kertoo tarinoin ja käsikirjoitusesimerkein, miten poliittista ohjeistusta saattoi kierrellä. Varsin usein radiotalon johto joutui kuitenkin puuttumaan käsikirjoituksen yksityiskohtiin ja poistamaan liian rehellisiä tekstipätkiä.
Muistan itse esitelleeni 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa virolaisille toimittajavieraille Kesäkadun uuden radiotalon loistoa ja toimittajatyötä. Studiossa he kysyivät oitis, miten meillä esikäsitellään ohjelmien käsikirjoitukset. Kohauttelimme olkapäitämme kysyvästi, he tajusivat vain ihmetellä villiä vapauttamme. Mutta hämmennys hälveni, kun annoimme heille kotiin vietäväksi laatikollisen kyniä, kumeja, tusseja, teroittimia ja teippejä, jotka olimme kähveltäneet talon toimistotarvikevarastosta.
Lehtonen pitää Suomen televisiota yhtenä virolaisten sosialismiuskon murentajaksi. Sitä mitä K-kaupan Väiski lihatiskiltään veisteli, oli vaikea todistaa länsimaiseksi propagandaksi. Elintasokuilu Suomenlehden välillä oli huikea. Pekka Lehtonen teki radio-ohjelmiaan tässä määräysten ja epäuskon maastossa.
Kun Lehtonen toimi myöhemmin maassa muun muassa Kansan Uutisten kirjeenvaihtajana, onnitella täytyy, miten valmis KU oli julkaisemaan hyvinkin rohkeita uutisia virolaisten itsenäisyyspyrkimyksistä.
Viron kommunistit rohkeampia kuin presidenttimme
Kansan Uutiset ansaitsee virolaisten itsenäistyminen alkuvaiheista lukien sulan hattuunsa. Lehtonen arvosteli lehdessä suomalaisten arkailevaa hyssyttelyä: ”Virallisen Suomen ja sen puolueiden suhtautuminen Neuvostoliitossa meneillään olevaan eriytymis- ja itsenäistymisprosessiin on pelokas. Ennen muuta suomalaiset näyttävät pelkäävän sitä, että virolaiset pilaavat koko NL:n kehityksen. Ei huomata, että juuri Viro on tämän kehityksen kärjessä”.
Lehtosen mielestä presidentti Mauno Koivisto pelkäsi minkä tahansa neuvostojohdon toimia arvostelevan tai Baltian maita myötäilevän sanan olevan vaaraksi Suomelle. ”Vähin mitä naapurimaa Suomi olisi voinut virallisesti tehdä, olisi ollut vetoomus Moskovalle, ettei sen pidä ryhtyä väkivalloin ohjaamaan tapahtumien kulkua” (kuten se teki).
Vielä 17. päivä tammikuuta 1991 Koivisto opasti: ”Baltian maat voivat saavuttaa päämääränsä vain neuvottelemalla Moskovan kanssa”. Jo kahta vuotta aiemmin jopa Viron kommunistisella puolueella oli selvä tavoite: itsenäisyyden palauttaminen. Vähän noloa yhä meidän kannaltamme, sillä virolaisilla on pitkä muisti.
Pekka Lehtosen kirja on oiva osoitus, kuinka propagandan tekijäkin voi luovia ja löytää määräysten viidakosta mahdollisuuden myös tietojen välittämiseen. Lisäksi siitä voi toipua.
Pekka Lehtonen: Tehtävä Tallinnassa. Neuvostopropagandaa ja itsenäisyysinnostusta. Into 2016.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII
