Sen joutui kantapään kautta oppimaan myös keskusta, joka vuonna 1996 esitteli työreforminsa. Sen oli valmistellut nykyinen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Matti Vanhanen.
Työreformi sisälsi muun muassa yleisen työttömyysvakuutuksen, perusturvan uudistuksen ja työnantajamaksujen alentamisen. Ja ennen kaikkea paikallisen sopimisen mahdollistaminen kaikille työntekijöille ja työnantajille siten, että työehtosopimusta noudatettaisiin vain, mikäli paikallisesti ei päästäisi sopimukseen. Nyt hallitus aikoo viedä maaliin keskustan työreformin myös paikallisen sopimisen osalta. Selvitysmiehen esitykset paikallista sopimista lisäävistä lainsäädäntötoimista julkistetaan lokakuun puolessavälissä.
Päättäjille puolueeseen katsomatta oli selvää jo vuonna 1998, että euron oloissa suomalainen jäykkä työehtosopimusjärjestelmä ei toimi, jos talouteen kohdistuu voimakas kilpailukykyä heikentävä negatiivinen shokki.
Kukaan ei olisi osannut kuvitellakaan nykyisen kaltaista tilannetta, jossa talouteen vaikuttaa samanaikaisesti useampi pitkäkestoinen negatiivinen shokki: teollisuuden rakennemuutos, väestön ikääntyminen, eurooppalainen kysyntätaantuma ja Venäjän kaupan hiipuminen. Työreformi ei enää voi odottaa.
Kuitenkin sen tiellä on edelleen sama tekijä, joka äänekkäimmin murskasi keskustan työreformin 2000-luvun taitteessakin: ammattiyhdistysliike.
Kukaan ei luovu vapaaehtoisesti vallasta
Suomi ei ole työmarkkinareformin suhteen missään kuplassa. Jokainen Euroopan unionin maa on joutunut jossain vaiheessa vähentämään keskitettyä sopimista ja lisäämään työmarkkinoiden joustoja.
Kivuttomimmin työmarkkinoiden uudistus onnistui Saksassa, missä uudistukset toteutettiin demarivallan aikana. Toisaalta heikon järjestäytymisasteen maassa ay-liikkeellä ei ikinä ollutkaan sellaista valta-asemaa kuin Suomessa, ja iso osa joustavoittamisesta onnistuttiin toteuttamaan puhtaasti sopimalla järjestöjen kesken.
Suomessa ammattiyhdistysliike, mutta myös työnantajia edustava Elinkeinoelämän keskusliitto, ovat nauttineet poikkeuksellisen vahvasta valta-asemasta. Tähän on sisältynyt osallistuminen lainvalmisteluun paitsi työelämän kysymyksissä myös esimerkiksi sosiaaliturvassa.
On selvää, että mikään organisaatio ei vapaaehtoisesti luovu yhteiskunnassa saavuttamistaan valta-asemistaan ilman taistelua. Siksi on ymmärrettävää, että palkansaajajärjestöt ovat huolissaan tulevaisuudestaan, jos pyhimpiin valta-aseman takaaviin lainsäädännön elementteihin kuten työehtosopimusten ensisijaisuuteen ollaan puuttumassa.
SAK ei ole ollut valmis sitoutumaan hallituksen vaatimaan viiden prosentin työvoimakustannusten alentamiseen. Se on toivonut voivansa koplata mahdolliseen sopimukseen kaikki työmarkkinoita ja sosiaaliturvaa koskevat uudistukset.
SAK:lle tärkeintä lienee, että se pääsisi jättämään kädenjälkensä työehtosopimusten ensisijaisuutta väljentävään paikallisen sopimisen lainsäädäntöpakettiin. Vielä ei ole tiedossa, kuinka pitkälle hallitus on valmis menemään paikallisen sopimisen edistämisessä, mutta jo hallitusohjelman muotoilut viittaavat siihen, että työehtosopimuksista poikkeaminen paikallisella tasolla oltaisiin hyväksymässä jopa palkkojen suhteen.
Jos SAK pääsisi puuttumaan tähän hallituksen keskeisimpään työreformin osaan, se todennäköisesti vesittyisi.
SAK tietää, että kertaluonteinen työvoimakustannusten alentaminen kuroutuu vähitellen umpeen palkankorotuksina siellä, missä niihin on varaa. Siksi hallituksen kilpailukykytoimet eivät ay-liikkeen valta-aseman kannalta ole lainkaan yhtä kipeitä kuin työehtosopimusten ensisijaisuuteen puuttuminen.
Työehtosopimusjärjestelmän romuttava ”paikallisen sopimisen lainsäädäntöpaketti” ei kuroudu umpeen. Se tarkoittaisi pysyvää SAK:n vallan romuttamista. Siksi SAK taistelee kaikin keinoin vastaan ja on lopulta valmis ”pitkään marssiin”, mikä tarkoittaisi painostusta sulkemalla säännöllisin väliajoin Suomen vienti poliittisilla lakoilla avainaloilla.
Lakkoja
SAK tietää, että hallitus on miltei voimaton poliittisen lakkoilun edessä. Poliittisista lakoista ei voi määrätä sakkoja. Laittomia ovat vain sellaiset lakot, jotka kohdistuvat työehtoihin työehtosopimuksen voimassa ollessa.
Pelkän AKT:n yhden päivän ”mielenilmauksen” avulla palkansaajapuoli pystyy aiheuttamaan kymmenien miljoonien eurojen tappiot vientiteollisuudelle ilman, että muiden alojen tarvitsee lakkoiluun edes ryhtyä.
Jokainen lakkopäivä toki vähentää teollisuuden kannattavuutta ja uhkaa lisätä työttömyyttä, mutta huolella suunnitellulla ”mielenilmausten pitkällä marssilla” voitaisiin innokkaimpien lakkokenraalien kuvitelmissa pakottaa hallitus antautumaan ilman liian suurta haittaa teollisuudelle.
Lama-ajan valtiovarainministeri Iiro Viinanen suositteli ennen eduskuntavaaleja Verkkouutisten haastattelussa runnomaan työmarkkinoita joustavoittavat lakiuudistukset läpi, vaikka yleislakko toteutuisikin. Hän muistutti, että viime kädessä yleislakon pelko on estänyt poliitikoita toteuttamasta työmarkkinauudistuksia.
Viinanen ei ole ainoa kokoomuskonkari, joka on julkisesti vaatinut kovia toimia ammattiyhdistysliikkeen nujertamiseksi. Kokoomuksen ex-puheenjohtaja, ministeri Ilkka Suominen sanoi toukokuussa Talouselämän haastattelussa, että hallituksen pitäisi ”tehdä samoin kuin Britannian pääministeri Margaret Thatcher kaivostyöläisten liiton puheenjohtajalle Arthur Scargillille”.
Hallitus on jo osoittanut periksiantamattomuutta, ja siitä on enää vaikea perääntyä. Hallitukselle voi tulla vastaan tilanne, että se ei voi voittaa ja säilyttää uskottavuuttaan muuta kuin turvautumalla Thatcherin keinoihin.
Ei antautumista mafiavallalle
Britannia oli ensimmäinen eurooppalainen maa, joka toteutti laajamittaiset työmarkkinoiden uudistukset, talouden tiukan sopeutusohjelman ja siirtymisen monetaristiseen rahapolitiikkaan Thatcherin valtaannousun myötä. Vallasta piti kuitenkin taistella.
Thatcherin suurin sota ei ollut Falkland, vaan kaivostyöläisten lakko vuonna 1984.
Kaivostyöläisillä oli pitkä historia vallankäytössä ja olivat onnistuneet jopa kaatamaan hallituksia 1970-luvulla. Kaivostyöläisten lakosta tuli taistelu vallasta. Thatcherin mielestä myöntyminen liiton vaatimuksiin olisi tarkoittanut parlamentaarisen demokratian luovuttamista mafiavallalle.
Thatcherin pelasti lopulta määrätietoinen parlamentaarisen vallan käyttö. Vastikään säädetty laki edellytti, että liiton jäsenten on hyväksyttävä lakkoon osallistuminen jäsenäänestyksessä. Paineita lisäsi lakiuudistus, joka epäsi lakkoilijoilta mahdollisuuden sosiaalitukiin. Lopulta lakon murskaaminen onnistui vain siten, että poliisi turvasi rikkureiden mahdollisuuden työskennellä kaivoksissa.
Kaikkia Thatcherin reseptejä ei ole tarpeen kopioida Suomeen, mutta tärkein oppi lienee se, että periksiantamattomuudessa on mentävä loppuun saakka, jos tielle on ryhdytty. Suomessa se voi tarkoittaa, että hallituksen ja eduskunnan pitää olla valmis vastaaviin keinoihin kuin Thatcher, kuten jäsenäänestykset lakkoon ryhtymisestä. Toisaalta poliittinen lakkoilu on myös joissakin maissa kuten Saksassa kielletty kokonaan.
Pääministeri Juha Sipilä pelaa kovaa peliä.
Jos hän antaa periksi, vaalikausi on menetetty samaan tapaan kuin edellisellä hallituksella.
