Arvostettu Helsingin Sanomien ja Suomen Kuvalehden emeritustoimittaja Antti Blåfield kokosi samoihin kansiin asiantuntijoita, jotka kertoivat näkemyksiä suhteestaan historiaan ja sen tulkitsemiseen. Joukkoon mahtuu niitä, jotka tietävät teoriassa paljon menneisyyden merkityksestä rauhanprosesseissa, mutta joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia ristiriitojen sovittelusta ja historian painolastien purkamisesta. Siksi teoreetikkojen ja vaikkapa Martti Ahtisaaren todistusvoimalla on valtaisa painoarvojen ero.
Kunnia kirjan alkusanojen lausujaksi on suotu moneen kertaan ulkoministerinä toimineelle kansanedustaja Erkki Tuomiojalle (sd.), joka on perustamansa Historioitsijat ilman rajoja -järjestön puheenjohtaja. Voidaan olla ainakin kahta mieltä Tuomiojan soveltuvuudesta yhdistämään historioitsijain kirjavaa joukkoa. Hän itse heiluttaa poliitikkona väliin leimakirvestä niin, ettei hänestä voisi kuvitella eripuraisuuksien yhteen sovittajaa.
Historia tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia riitoihin ja vihollisuuksiin. Yksi ikuisuuskysymyksistä on, kuinka suhtautua Ottomaanien aikaansaamaan puolentoista miljoonan armenialaisen kuolemaan. Samoin kuin Stalinin toimeenpanemista monikymmenkertaisista joukkomurhista, kiistellään siitä, oliko tapahtumilla kansanmurhan luonne. Tässä suhteessa sekä Turkki että Venäjä ovat oman häpeällisen historiansa vankeja, vaikka vanhojen syntien tunnustaminen olisi kaikin puolin helpottavaa.
Menneisyyden suhteen voittajat käyttäytyvät vailla omaa tuntoa
Sotien ja sisällissotien voittajat käyttäytyvät yleensä hävinneitä kohtaan hyvin törkeästi. Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet todistivat, etteivät voittajavaltiot syyllistyneet mielestään minkäänlaisiin julmuuksiin. Jos sellaisia joku lähti luettelemaan, liittoutuneiden totuus oli vallitseva, protestit tyhjänpäiväistä urputusta.
Ihme oli, että jopa Vladimir Putinin Venäjä vihdoin suostui tunnustamaan Stalinin Puolassa käskyttämät Katynin massiiviset joukkomurhat. Moiseen anteeksi pyyntöön ei USA:n presidentti Barack Obama kyennyt edes virkakautensa lopussa Japanissa vierailulla ollessaan. Yhä kuulee Hiroshiman ja Nagasakin välttämättömyyttä perusteltavan sillä, että em. siviilikohteiden tuhoamisella säästettiin x-tuhannen amerikkalaissotilaan henki.
Martti Ahtisaari suosittelee konfliktien ratkaisuissa historioitsijoiden järjestelmällistä käyttöä, mutta edellyttää että asiaintuntijoiden tulisi tukea sekä rauhanprosessia että demokratiakehitystä. Ristiriitojen räjähdettyä sodankäynnin asteelle, historian aikana kivettyneet vihantunteet eivät laannu edes silloin, kun sota on käyty, voittaja kun on päässyt sanelemaan tulevan. Ahtisaari manailee:
”Heti taisteluvaiheen jälkeen valta-asemiin pääsevät henkilöt – varsinkin entiset taistelijat – eivät välttämättä ole kiinnostuneita kasvattamaan ympärilleen demokratiaa. Oma etu nousee toimintaa määrittäväksi tekijäksi. Esimerkkejä tällaisesta toimintamallista on nähtävissä ympäri maailmaa, ja tämän vuoksi onnistuneen rauhanprosessin merkittävimpiä saavutuksia on luoda malli toimivasta demokratiasta”.
Suomikin on sadassa vuodessa kulkenut pitkän tien sodasta demokratiaan. Ahtisaari korostaa kaikessa turvallisuuden takaamisen tärkeyttä kansalaisille. Menneisyyden synnit on tunnustettava ja tapoja on parannettava. Kysymys on kansalaisten suojelusta.
Muistaa tai unohtaa – ja jos, niin missä hengessä?
Katkera menneisyys elää hampaan kolossa. Olit voittaja tai häviäjä, liian usein historia tarjoaa kielteisiä, vihamielisiä näkökulmia. Kun Baltian maat repäisivät itsensä irti mädäntyneestä kommunistisesta tyranniasta, tapahtumiin liittyi paljon äkkinäistä. Esimerkiksi venäläistä kielivähemmistöään vapautunut Viro kohteli varsin tiukkasävyisesti.
Itsenäinen Viro halusi tehdä selvän pesäeron Stalinin aikoihin. Pronssisoturin siirtäminen Tallinnan keskustasta syrjemmälle aiheutti parin päivän hulinoinnin. Silti Viron venäjänkielinen vähemmistö ei suinkaan toivo, että Putinin Venäjä tulisi heidät ”vapauttamaan”. Neuvostoliiton alistama Viro sai kokea niin karvaasti sosialistisen autuuden, että maalla oli oikeus – jopa velvollisuus – osoittaa vääryys, minkä kohteeksi maa oli joutunut.
Tuossa valossa Rauhan ja konfliktintutkimuskeskuksen yliopistotutkija Marko Lehti syyllistää arveluttavin sanakääntein Viroa kollektiivisen muistamisen ”hyvin teatraalisista” muodoista. Sopisiko seuraava sitaatti enemmän 1960-luvun rauhanliikkeen suomettumisen aikojen Neuvosto-mielisiin monisteisiin:
”Miehitysmuseo on yksityinen museo, mutta se tarjoaa kuitenkin auktorisoitua virallista tulkintaa Viron lähiajan historiasta… Neuvostoaika esitetään vain väkivaltaisen miehityksen kehikossa, ja keskiössä on virolaisten vastarinta sitä vastaan. Samalla kuitenkin sivuutetaan huomiotta neuvostovuosikymmenten arki, jossa ihmisen elivät ja jossa aika ajoin oli mahdollisuus virolaisuudenkin edistämiseen”.
Voisiko Lehden logiikalla heittää yököttävän travestian: .. ”Puolan juutalaisghettojen arki, jossa ihmiset elivät ja joissa aika ajoin oli mahdollisuus juutalaisuudenkin edistämiseen..”? Eli kysymys kuuluu: kun olemme selviytyneet niukin naukin kammottavasta epäoikeudenmukaisuudesta, mielivallasta, emmekö saisi kertoa tarinaa, kuten sen itse olemme kokeneet?
Historia muovailuvahana
Kirjan kirjoittajia yhdistää huoli historiallisen tiedon vääntämisestä moneen eri käyttötarkoitukseen. Kaikkihan me sitä teemme, jokainen heistäkin. Yksi mielenkiintoisimmista tämän hetken oman menneen ymmärtäjistä on historian professori Henrik Meinander. Hän käsittelee kirjoituksessaan suomalaisen historiantutkimuksen kansallista katsetta.
Lähestyttäessä 1800-lukua Suomi-nimistä valtiota tai kansakuntaa ei vielä ollut olemassa. Meinander kirjoittaa, että liittäminen Venäjään oli ratkaiseva käänne kohti omaa kulttuuria ja kansallismieltä. Suomi sai oman hallinnon, joka pohjautui Ruotsin ajan järjestelmälle. Kuitenkin 1860-luvulta lähtien fennomaaninen sivistyneistö alkoi rakentaa kansallista identiteettiä: suomenkielisellä väestöllä oli ollut oma historiansa hamasta menneisyydestä saakka. Ruotsi alettiin nähdä kielteisessä valossa.
Meinander kertoo esimerkin. Aluksi 1590-luvun nuijasota nähtiin itsenäisyystaisteluna ruotsalaista aatelia vastaan. Myöhemmin Pentti Renvall tulkitsi saman kapinan toisin päin: aatelisto edustikin suomalaisuutta ja kukistetut talonpojat olivat ruotsalaisten huijaamia. Meinander antaa tuomion: vasta Heikki Ylikangas ja Mirkka Lappalainen nostivat esiin kapinan sosiaaliset ja valtakunnalliset syyt, kansallisesta näkökulmasta päästiin irti.
Vaikka näin olisi, nuijasodan käyttäminen jonkin poliittisen keskustelun tiimellyksessä lyömäaseena saattaa koitua tulkitsijaa itseäänkin vastaan.
Antti Blåfield (toim.): Historian käyttö ja väärinkäyttö. Siltala 2016.
KIRJOITTAJA: MARKKU JOKIPII
