Mauno Koivistoa Paavo Lipponen kuvaa täysin tavoittamattomaksi omassa tyylissään ja suuruudessaan.
– Hän ei ollut tavallinen poliitikko, joka olisi ollut joka vaaleissa testattavana, Lipponen muistutti muistelmiensa toisen osan Murrosten aika. Muistelmat 1979–95 (WSOY) julkaisutilaisuudessa tiistaina.
Etupenkissä arvioita kuunteli Tellervo Koivisto, 85. Paikalle odotettiin myös Mauno Koivistoa, mutta puolison mukaan tiistai-aamuna vain toinen heistä oli aamuvirkku. Iltapäivä olisi ollut iäkkäälle presidentille parempi tilaisuuden ajankohta.
Muistelmissa Koivistoilla on suuri rooli, koska muistelmat kattavat Lipposen toiminnan pääministeri Koiviston sihteeristä aina omaan pääministeriaikaan.
”Jouduin kompuroimaan”
Lipponen kertoi muistelmiensa julkaisutilaisuudessa, että hän joutui kompuroimaan poliitikon urallaan eikä uranvalinta suinkaan ollut muutenkaan selvä. Monien sattuminen summa ohjasi Lipposta noina vuosina kohti pääministeriyttä. Samoin tietoisuuden herääminen siitä, että poliitikoksi ryhtyminen edellyttää riskinottoa ja omaa oivallusta.
”Tämän tehtävän (sihteeri) hoitaisin mielelläni, tuntien esimieheni Mauno Koiviston, sitten ryhtyisin itsenäiseksi, irtautuisin riippuvaisuudesta korkeisiin tovereihin”, profetoi sittemmin ”Mooses” -lempinimen saanut Lipponen 1970-luvun lopulla.
– Matkan varrella jouduin katumaan, etten ollut tarpeeksi itsenäinen. Hölmö, kun noudatin Koiviston terveisiä, Lipponen kommentoi jälkikäteen tilannetta, jossa hän melkein ehdotti Suomen jäsenyyttä Euroopan unionissa.
Sorsan pitkä varjo
Lipposen mukaan kyseessä oli häpeällinen näytelmä, kun Pertti Paasion tultua SDP:n puheenjohtajaksi, edellisen puheenjohtajan Kalevi Sorsan vaikutus oli käytännössä yhä suuri. Sorsasta Paasioon siirtymä meni ylipitkäksi, sukupolvenvaihdos häiriintyi. Ei ymmärretty, että kun puolueen puheenjohtaja vaihtuu, se vaihtuu.
Lipposen mukaan Sorsa pyysi häntä itseään puheenjohtajaehdokkaaksi ennen Paasion valintaa, mutta Lipponen piti ajatusta täysin mahdottomana, sillä hän oli juuri pudonnut eduskunnasta. Muuten Lipponen antaa Sorsalle valtiomiehenä tunnustusta teoista, jotka hyödyttivät seuraavia hallituksia.
Vuonna 1993 tilanne oli hyvin toinen, ja mandaatti selvä. Uudelle puheenjohtajalle Paavo Lipposelle annettiin vahva asema.
Tavallisen vaikeaa
Syyskuun 11. päivä oli merkityksellinen myös vuonna 1981. Silloin kävi selväksi presidentti Urho Kekkosen kyvyttömyys jatkaa tehtävässään. Lipposen mukaan kaikki muut ymmärsivät kansankunnan kohtalokkaan tilan paitsi keskustan Paavo Väyrynen, joka jatkoi vänkäämistään budjettisopua vastaan.
– Muut näkivät, ettei siihen ole varaa, kun pitkäaikainen presidentti on lähdössä.
Lipponen muistuttaa, että tuolloin keskusta oli hegemoniapuolue ja ulkopolitiikka oli sen väline. Moista tilannetta ei voi kuvitellakaan tänään.
– Jos keskusta voittaa nyt, säälikää heitä, Lipponen murjaisi, kun häneltä tivattiin näkemystä nykyisestä keskustasta.
– Kyllä se Väyrysen kanssa oli tavallisen vaikeaa.
Esko Ahon hallituksen kamppailun seuraaminen oppositiosta vaikutti myöhemmin siihen, ettei Paavo Lipponen nähnyt hallitusneuvotteluissa mahdollisuuksia yhteistyöhön keskustan kanssa. Ahon hallituksella ei ollut Lipposen mukaan mitään kriisiohjelmaa.
– Kaikki vain kaatui päälle tilanteessa, jossa Väyrynen oli vahva vaikuttaja, Lipponen kuvasi ja antoi Aholle tunnustuksen, että sai homman toimimaan.
Hidas Lipponen olikin nopea
– En olisi lähtenyt sellaiseen yötä päivää menoon, jota silloin harrastettiin. Hallitusneuvottelut olivat nopeat, koska asiat oli mietitty valmiiksi. Piti toimia nopeasti, sillä paine markkinoilta oli kova, Lipponen kertoo ensimmäisen hallituksensa syntyvaiheista.
Lipponen oikoo valtiovarainministerinä toimineen Iiro Viinasen ”myöhäsyntyisiä” käsityksiä harjoitetusta finanssipolitiikasta. Lipposen mukaan Viinanen on ottanut itselleen kunnian finanssipolitiikan tuomisesta Lipposen ensimmäiseen hallitukseen. Ihan näin hänen mielestään ei ollut, vaan SDP oli hyvin valmistautunut ja hakenut maailmalta oppia laaja-alaisesta finanssipolitiikasta, mikä ei yksinkertaistettuna tarkoittanut vain leikkauksia.
Lipponen sivuuttaa muistelmiensa toisessa osassa lähes tyystin yksityiselämänsä toisin kuin ensimmäisessä osassa. Urheiluharrastus, uintitulokset ja penkkipunnerrukset, saavat jonkin verran tilaa, muuten teos ei ole Lipposen mukaan mikään tirkistelykirja.
Poliittisen historian harrastajalle syksyn kirjatarjonta on antoisa. Lipposen muistelmia voi lukea rinnan Erkki Tuomiojan ja Iiro Viinasen muistelmien kanssa. Elisabeth Rehn muistelee myös ja kaikkien yhteisen ”vihollisen” Paavo Väyrysen valtakunnasta kertoo entinen puoluesihteeri Jarmo Korhonen.
