Yksilötason lähtökohta hävityn jatkosodan jälkeen oli, että Suomen presidentiksi nimitetyllä valtioneuvos ja pääministeri Juho Kusti Paasikivellä (1870-1956) ja Neuvostoliiton diktaattorilla Josif Stalinilla (1878-1953) oli yhdistäviä tekijöitä.
Kokoomuksen puheenjohtajanakin toimineen Paasikiven erinomainen venäjän kielitaito ja kulttuurin tuntemus, kokemukset tsaarin vallasta sekä molempien korkea ikä neuvotteluissa – jopa tietynlainen molemminpuolinen kunnioitus – tekivät sananvaihdon mahdolliseksi.
Hävinneen osapuolen tilanne oli tukala. Paasikivi luonnehti sodan lopettamisen ehtoja hirmuisiksi. Presidentti C.G.E. Mannerheim – vallan maaliskuussa 1946 Paasikivelle siirtänyt – oli todennut: ”Sopimuksessa ei puhuta kapitulaatiosta, mutta todellisuudessa välirauha on kapitulaatio, antautuminen. Meidän on tarkasti täytettävä välirauhansopimus. Se on välttämätön edellytys, jotta yleensä voimme ajatella elämää.”
Oli Suomen onni, että Paasikivi oli ollut sotaa käyneessä Suomessa syrjässä ja kykeni neuvonpitoon. Hän ei ollut ryvettynyt voittajan silmissä. Paljon kertoo myös, että Mannerheimkin selvisi pelkällä säikähdyksellä. Hän sai vapaasti poistua maasta ja palata niin halutessaan, toki peloissaan. Jokin näissä kahdessa vanhassa suomalaisessa ilmeisesti Stalinia kuitenkin viehätti – jos niin voi sanoa. Voittajan oli helppo hetkittäin jopa hymyillä.
Pekka Visurin kertaamana Suomi oli kuin maanraossa. Saksan ja sen liittolaisten kukistuttua hävinneet eivät saaneet edes suunvuoroa Pariisin rauhanneuvotteluissa. Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Rooseveltin taustajoukoissa oli kommunismia sympatisoivia juonittelijoita, mistä tohtori Hannu Rautkallio on julkaissut dokumenttitietoa.
Jos Neuvostoliiton alunperin julman suhtautumisen tiedämme vanhastaan, ällistyttävää on kummastella usein unohdettua Britannian välinpitämättömyyttä pieniä valtioita kohtaan. Englannin pääministeri Winston Churchill suhtautui Suomeen vihamielisesti – hän jopa kannatti Stalinin tapaan syyllisten teloituksia.
Liittoutuneiden Suomen valvontakomission jäsenistä valtaosa oli Stalinin edustajia. Ison-Britannian sotilaallisen suunnittelukomitean mielestä Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin, ja vain Ahvenanmaan aseman määrittäminen oli sille tärkeää. Liittoutuneet olivat jo aiemmin suositelleet sodanjälkeisen Suomen rajojen palauttamista talvisodan jälkeisiin kuosiin ja rangaistukseksi sotakorvaukset.
Paasikivi – rohkea ja uhkarohkea
Pekka Visurin Paasikiven Suomi on jatkoa hänen edelliselle kirjalleen Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat (Docendo 2013). Teos ei tarjoa käänteentekeviä sensaatioita, mutta kuvailee havainnollisesti J. K. Paasikiven roolia sodan jälkeisissä olosuhteissa. Välillä kirjoittaja uppoutuu maailmanlaajuisiin näkökulmiin, jotka toki luovat taustaa Suomen selviytymistarinalle.
Sodan jälkeen kommunistit tulivat esiin vankiloista ja maan alta. Vasemmiston kannatus kasvoi, oikeiston laimeni. Äärivasemmistolle tarjoutui poliittisia virkanimityksiä ja asemia, joihin heillä ei ollut kykyjä, saati kelvollista kansansuosiota. Mahdollisuus tulla miehitetyksi ja sisäisten levottomuuksien pelko loivat uhkakuvia.
Lapin sodan venyminen, aluemenetykset ja raskaat sotakorvaukset masensivat Suomen. Lähes puolen miljoonan pakolaisen asuttaminen rassasi, eikä siinä ruotsinkieliset kunnat olleet ainakaan avuksi – ne kun saivat elää koskemattomina ilman harmillista pakolaisriesaa. Sisäistä sopua oli kuitenkin rakennettava.
Kaikkeen syypää oli maamme kirottu maantieteellinen sijainti moraalittoman ja ahneen suurvallan naapurissa. Visuri toteaa, että Paasikiven suuhun monesti pantu repliikki on tämän itsensä kertoman mukaan kuitenkin Stalinin vuonna 1939 hänelle lausuma: ”Geografialle emme voi mitään, emme me, ettekä tekään.”
Kaikesta huolimatta Paasikivi – paljon tiukemmin kuin Urho Kekkonen – toimi kotikommunistejamme vastaan. Neuvostoliitto ei tarvinnut Suomea miehitettynä ja lannistettuna niin paljon kuin sotakorvauksia kiltisti toimittavana naapurina.
Selvitäkseen rangaistuksestaan Suomi sai tuekseen läntistä teknologia, siinä ohessa myös Neuvostoliitto sai lisähyötyjä. Sen varjolla valvontakomissio ei suosinut levottomuuksia Suomeen. Stalin vuoroin läksytti kotikommunistejamme saamattomuudesta ja toisaalta kielsi levottomuuksien kylvämistä.
Siksipä Paasikivi saattoi olla uskalias. Sotasyyllisiä armahdettiin, Mannerheim ei joutunut syytetyksi, pääosa tuomion saaneista jatkoi uraansa, kaksi vangittua upseeria nostettiin myöhemmin jopa puolustusvoimain komentajiksi.
Paasikiven näkemys puolustusvoimain tehtäväjaosta suosi poliittisesti soveliaita sotilaallisen pätevyyden kustannuksella. Kommunistit vaativat puolustusministerin paikkaa itselleen, mutta presidentti yllätti nimittämällä sosialidemokraatti ja pasifisti Yrjö Kallisen tehtävään. Näin tunnelma rauhoittui, tasapuolistui ja varuskuntien sosiaaliset olot paranivat.
Virkakunnan ”kansanvaltaistaminen” hidastui. Kuitenkin Valtiollisen poliisin olivat sisäministeri Kaarlo Hillilä ja oikeusministeri Kekkonen aiemmin jo antaneet äärivasemmiston vähemmän osaaviin käsiin. Paasikivi pyrki pitämään ulkopolitiikan erossa sisäpolitiikasta – vastoin kuin myöhemmin Urho Kekkonen ja tämän lakeijat.
Uskalsipa Paasikivi hiljaa asettaa tavoitteekseen siipien leikkaamisen kommunisteilta. Tässä avitti asevelisosialistien voitto SDP:n puoluekokouksessa 1946, jolloin vasemmiston yhtenäisyys alkoi rapautua.
J.K.P. sotilaan silmin
Tämän kertainen muotokuva Paasikivestä on sotahistorian tutkijan tekemä.
Paasikiven vuosien 1944-1947 kertaus olisi saanut varmasti toisenlaisiakin sävyjä, jos aluksi pääministerin ja presidentin vaikutuksia maallemme olisi tarkasteltu enemmän ns. siviilielämän näkökulmasta. Nyt suurvalta- ja sotapoliittiset tapahtumat saavat ylivallan. Sen rinnalla kansalaisten mielenliikkeet olisivat saaneet tulla esille.
Kansalaismielipiteellä oli silläkin suuri merkityksensä: miten Stalin ja sitä myötä valvontakomission johtaja Andrei Zhdanov arvioivat Suomea ja suhtautumistaan maata kohtaan. Paasikiven kansansuosio ja porvarillisten puolueiden kannatuksen hidas kasvu kertoivat, ettei maa ollut kuin Neuvostoliiton laariin putoava helppo, kypsä hedelmä. Suomalainen ilmapiiri ja sen muutokset ratkaisivat paljon.
Miksi sitten Suomi sai ”erikoiskohtelun”? Pekka Visuri toteaa selitykseksi sen, ettei Suomi ilmansuuntana ollut Neuvostoliiton kannalta nähtynä turvallisuusongelma, vaikka se niin halusi silloin ja myöhemminkin lavastuksissaan esittää.
Visuri luettelee viisi selviytymisemme syytä:
– kesän 1944 torjuntataistelujen onnistuminen
– Suomi oli Berliinin valtaamisen suhteen sivusuunnassa ja puolueettoman Ruotsin naapuri
– voittaja tarvitsi kipeästi sotakorvauksia, joista tuli turvatakuut: ei häiriöitä, ei levottomuuksia
– jo maaliskuussa 1945 pidetyt eduskuntavaalit vakauttivat sisäpolitiikkaamme
– perustuslakimme kesti kriisiaikojen paineet ilman mullistuksia, ammattitaitoinen hallinto jatkui.
Pekka Visuri: Paasikiven Suomi, Suurvaltojen puristuksessa 1944-1947. Docendo 2015.
Kirjoittanut MARKKU JOKIPII.
