Diplomaatti Jukka Valtasaaren kirja Suomen turvallisuus on runsaan 30 esseen kokoelma, se käsittelee maailmaa ja Suomea suurten turvallisuuspoliittisten muutosten keskellä. Kirjoittaja vaeltaa jopa urhoollisesti oman päättämättömyytemme ilmiöitä kerros kerrokselta. Kyse ei ole kronologisesta tarinasta, vaan eri aihepiireihin kohdistuen. Vaikka suomalaisen ulkopolitiikan tarinaa voi luonnehtia Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän naapurina selviämistarinaksi, kirjan loppuun jaksanut kokee tietynlaisen masentuneen toivottomuuden.
Suomi on ollut joissakin päätöksissään ripeä. Toisaalta: mitä maastamme ja sen avainhenkilöistä kertoo se, että enemmistö tuntuu nauttivan saadessaan sanoa vain ei?
”Suomen politiikassa etsitään mieluimmin pysyvää kuin muutosta. Meillä pääsee siksi pitkälle sanomalla ”ei” – ei Euroopan yhteisöille, ei eurolle, ei lännettymiselle, ei Natolle ja siitä puhumiselle – ja leimaamalla kyllä-sanan käyttäjät intoilijoiksi”, Valtasaari manailee korrektisti, mutta myöntää, että viisautta on kuitenkin riittänyt käsitysten korjaamiseen, kun umpikuja häämöttää.
Lukija jääkin ihmettelemään, minkälainen katastrofi herättäisi toiveunissaan nukkuvat. Kansanäänestyksestä tässä ei ole apua. Jos kansa olisi saanut päättää, Suomi ei olisi päässyt rauhaan talvella 1940 eikä kesällä 1944.
Kirjan julkistamistilaisuudessa Jukka Valtasaari sai keskustelukumppanikseen ministeri Jaakko Iloniemen, joka kyynisesti kuvasi huomattavaa osaa valtiomiehiä – vaikkapa 1900-luvun alusta saakka – enemmän tai vähemmän psykopaateiksi. Sellaisessa seurassa varsinkin pienten valtioiden tuli olla varuillaan.
Entinen Moskovan-suurlähettiläs René Nyberg lisäsi tilanteen vakavuutta ilmaisten huolensa siitä, miten varomattomasti Venäjällä puhutaan ydinaseista. Niistä puhuminen on jo esiaste niiden käytölle. Monia jäi askarruttamaan myös kysymys mahdollisesta bluffista ja sen motiiveista. Nyberg kiteytti: Venäjä pyrkii takaisin USA:n veroiseksi.
Suomi on nukkunut
Valtasaari kertoo saattaneensa ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Liisa Jaakonsaarta kotimatkalle Washingtonin lentokentälle, kun tämä totesi: ”Jaaha, huomenna on sitten koto-Suomessa vastassa Nato-barometri. Jos sanoo sanan Nato, se mittaa laskun poliittisessa kannatuksessa.” – Karmea tiivistys suomalaisten irrallisuudesta muun maailman menosta.
Paasikiven-Kekkosen linjan keskeisin tavoite on meiltä unohtunut: Suomen liikkumavaran laventaminen kylmän sodan oloissa. ”Olimme itse kaventamassa liikkumavaraamme – ja vielä samaan aikaan, kun Nato oli Venäjällä mielipidemittauksissa korkeammassa kurssissa kuin meillä.”
Jälkikäteen Valtasaari nyt aprikoi, että Suomen liittyminen Natoon sen ovien avauduttua vuonna 1997 olisi ollut helppo juttu – mehän olimme liittyneet kaikkiin muihinkin samanmielisten järjestöihin. Ja helppoa se olisi ollut myöhemminkin. Jo aiemmin Baltian maiden itsenäistyminen oli liki järkytys presidentti Mauno Koivistolle, joka korosti bernsteiniläisittäin liikettä lopputuloksen kustannuksella. Baltian maat toteuttivat hankkeen hetkessä, kun se meiltä vei 110 vuotta.
Valtasaari tuntuu surevan presidentti Tarja Halosen ratkaisua: hän vaihtoi lääkärintakin tuomarinkaapuun julistaessaan Irakin sodan kansainvälisen lainsäädännön vastaiseksi. Kaikkihan sen tiesivät, mutta mitä hyötyä siitä meille oli, tai siitä, että hän tuomitsi saman tien globalisaation epäeettiseksi.
Tuo samainen globalisaatio on ollut kuitenkin poistamassa köyhyyttä maailmasta, vaikkakin ilmiöön liittyy myös vähemmän kunniakkaita piirteitä. Näillä julistuksilla ryhdyimme Valtasaaren mukaan kulkemaan kohti pienenevää ympyrää. Tuomioiden sijasta olisi ollut ehkä viisaampaa tehdä rakentavia, yhteistyöhön johdattelevia ehdotuksia.
”Musta elefantti”
Ympäristöaktivisti ja sijoittaja Adam Sweidan keksi sanaparin ”musta elefantti” kuvaamaan ilmiötä, jonka kaikki näkevät, josta kaikki ovat tietoisia, mutta johon kukaan ei tohdi koskea. Vertaus sopii hyvin Adolf Hitlerin politiikkaan 1930-luvulla. Tästä Valtasaari ei mene tekemään enempiä johtopäätöksiä tai henkilöihin kohdistuvia vertauksia.
Sen sijaan merkillinen on Ukrainan nykytilanne, jossa Venäjä kieltää olevansa osapuoli, mutta oli kylläkin tiukkana Itä-Ukrainaa koskevissa rauhanneuvotteluissa eli sittenkin osapuoli. Kulmakunnan menneisyys on sekin kummallinen. Ukrainalla oli erityisasema, kun se luopui ydinaseistaan, minkä seurauksena Yhdysvallat, Venäjä ja Britannia sopivat yhdessä Budapestissa: Ukrainan kansainvälinen asema vahvistettiin ja sen rajojen koskemattomuus taattiin. Kuka söi sanansa?
Tänään Venäjä toimii monella rintamalla sotaa käyden: propaganda-asein, pelotellen ja sotilasvoiman käyttäjänä. Sen taktiikka on rikkoa lännin yhteishenki: Kreikka ja Unkari ovat jo todistaneet Euroopan eripuraisuuden suhteessa Venäjään. Samaan aikaan presidentti Vladimir Putin on onnistunut kasvattamaan suosiotaan, Venäjä on yhtenäisempi kuin koskaan. Saman teki presidentti Ronald Reagan aikoinaan USA:lle.
Vaikeaa Venäjää on saada perääntymään Krimiltä ja Itä-Ukrainasta. Valtasaari kertoo lohduttomasti sodista. Moni maa liittyi Ranskan ja Yhdysvaltain ideoimaan sopimukseen, joka vuonna 1928 julisti sodat laittomiksi. Tänään sotia ei julisteta – paitsi terrorismia vastaan – ne vain alkavat. Lisäksi sodilla yhä on ylevä, eettinen peruste: vapautetaan, demokratisoidaan, suojataan ihmisiä ja totta kai: oikeutetusti.
Mutta yhtä kaikki: emeritusdiplomaattimme suhtautuu Natoon myönteisesti, kun Euroopan Unionista ei meille liikene minkäänlaisia turvatakuita.
Jukka Valtasaari: Suomen turvallisuus. Docendo 2015.
