– Lisäksi kanta on jakautunut pieniin osakantoihin, joiden välinen muuttoliike on hyvin vähäistä, kertoo Mia Valtonen väitöstiedotteessaan.
Hän kehitti menetelmän, jonka avulla saimaannorppayksilöt voidaan tunnistaa DNA-näytteestä, ja osoitti, että poikaspesäpaikoilta kerätyt istukat soveltuvat populaation geneettiseen seurantaan.
Tutkimusta varten analysoitiin kuolleina löydettyjen saimaannorppien kudosnäytteitä ja poikaspesäpaikoilta kerättyjä istukoita sekä vertailunäytteitä itämeren- ja laatokannorpista.
Perinnöllinen monimuotoisuus hylkeistä alhaisin
Norpat saapuivat Itämeren altaaseen jääkauden jälkeen, ja niitä jäi saarroksiin maankohoamisen seurauksena syntyneisiin järviin, kuten Saimaaseen ja Laatokkaan. Tutkimus osoitti, että saimaannorppa on menettänyt valtaosan alkuperäisestä perinnöllisestä muuntelustaan lähes 10 000-vuotisen eristyneisyytensä aikana.
Viime vuosisadalla ihmisen toiminnasta, kuten metsästyksestä, kalastuksesta ja elinympäristön pilaantumisesta, aiheutunut kannan romahdus on edelleen köyhdyttänyt perimää.
Tutkimuksessa kävi ilmi, että saimaannorpan perinnöllinen monimuotoisuus on alhaisempi kuin millään muulla hyljepopulaatiolla maailmassa ja että muuntelu vähenee edelleen.
– Sitä vastoin laatokannorppa, jonka yksilömäärä on yli kymmenkertainen saimaannorppaan verrattuna, on säilyttänyt geneettisen monimuotoisuutensa lähes yhtä korkealla tasolla kuin merinorpat, Valtonen kertoo.
Tulokset perustuvat saimaan-, laatokan- ja itämerennorpan mitokondrio- ja mikrosatelliitti-DNA:n muuntelun mittaamiseen.
Eriytyneet populaatiot eivät sekoitu
Valtonen havaitsi merkittävää perinnöllistä eriytymistä saimaannorpan lisääntymisalueiden välillä, eli kanta on pirstoutunut pienempiin osakantoihin.
– Tämä on yllättävä havainto, sillä norppa on liikkuvainen nisäkäs ja etäisyydet Saimaalla ovat varsin lyhyitä verrattuna meriympäristöön, missä tuhansien kilometrien etäisyydellä sijaitsevien norppakantojen välillä on havaittu vain heikkoa eriytymistä, hän kertoo.
Saimaannorppakannan jakautuminen pieniin osakantoihin johtuu elinympäristön pirstoutuneisuudesta, kannan pienuudesta ja norppien käyttäytymispiirteistä. Naarasnorpat ovat erittäin paikkauskollisia ja jäävät lisääntymään synnyinalueelleen.
Urosten muuttoliikettä tapahtuu enemmän, muttei kuitenkaan riittävästi ylläpitämään kannan geneettistä yhtenäisyyttä.
Siirtoistutukset lisäisivät geenivirtaa
Perinnöllinen monimuotoisuus kuvastaa eliöiden kykyä sopeutua ympäristömuutoksiin. Pienet ja pirstoutuneet populaatiot menettävät perinnöllistä muuntelua nopeammin kuin suuret, yhtenäiset kannat.
Saimaannorpan kannalta huolestuttavinta on Valtosen mukaan se, että pieni kanta on jakautunut vielä pienempiin osakantoihin ja että geneettinen muuntelu näyttää vähenevän edelleen.
– Paras keino ehkäistä saimaannorpan perimän köyhtymistä on saada kanta voimakkaaseen kasvuun. Lyhyen aikavälin toimenpiteenä tulisi myös harkita saimaannorppien siirtoistutuksia geenivirran lisäämiseksi Saimaan eri alueiden välillä, Valtonen esittää
FM Mia Valtosen väitöskirja Conservation Genetics of the Saimaa Ringed Seal – Insights into the History of a Critically Endangered Population tarkastetaan 31. lokakuuta Itä-Suomen yliopistossa.
