2000-luvun alussa huoli hyvinvointivaltion tulevaisuudesta globalisoituvassa maailmassa nousi poliittisen keskusteluun.
‒ Politisoimalla maahanmuuttokysymystä entisestään populistit mobilisoivat poikkeuksellisen hajanaisen äänestäjäkunnan perussuomalaisten taakse, jolloin entisestä pienpuolueesta tuli äkkiä yksi neljästä suuresta eduskuntapuolueesta, toteaa Niko Pyrhönen väitöskirjassaan.
‒ ”Maahanmuuttokriittinen” populismi vakiintui elinvoimaiseksi kollektiiviseksi identiteetiksi, hän summaa.
Pyrhösen mukaan räätälöimällä monenlaisia tarinoita erilaisille julkisen keskustelun areenoille ruohonjuuritason populistit ja eturivin poliitikot onnistuivat hankkimaan huomattavan kannatuksen niin työväenluokan, keskiluokan kuin nuorempien äänestäjien parista.
‒ Keskeistä heidän kyvyssään vedota laajaan joukkoon erilaisia äänestäjiä oli valtavirtajulkisuudessa pysyminen ”maahanmuuttokriittisillä” avauksilla, mutta myös poliittisen agendansa esittäminen osana arkipäiväistä, hyvinvointivaltion turvaamiseen tähtäävää sosiaalipoliittista keskustelua, väittelijä kuvaa.
Lukuisilta julkisen keskustelun areenoilta kerätyn tutkimusaineiston analyysiä jäsentää populistisen mobilisaation historiallinen rekonstruktio kolmen kriittisen käännekohdan ympärille, jotka sijoittuvat perussuomalaisten 2011 vaalivoiton ympärille.
Pyrhösen mukaan väitöstutkimuksen tulokset tukevat johtopäätöstä, jonka mukaan populistinen mobilisaatio rakentui kansallismielisille kertomuksille, joissa solidaarisuus ja sosiaaliturvan ansaitseminen ovat tarkasti rajattu priorisoimaan ”meidän suomalaisten enemmistöä”.
‒ Nämä ulossulkevat, hyvinvointinationalistiset rajavedot perustellaan esittämällä maahanmuuttopolitiikka suomalaisen hyvinvointivaltion kohtalonkysymyksenä, väittelijä kuvaa.
‒ Populistit pääsivät säännönmukaisesti osallistumaan julkiseen keskusteluun kertomalla idealisoitua historiaa kansalliseen yhtenäiskulttuuriin perustuvasta, vahvasta hyvinvointivaltiosta ja tarjoamalla maahanmuuttajavähemmistöä ja maahanmuuttopolitiikkaa hyvinvointivaltion globaalien haasteiden syntipukiksi, Pyrhönen toteaa.
Populistien julkisen keskustelun strategia kulminoitui maahanmuuttokeskustelun henkilökohtaistamiseen ja tunnepohjaiseen käsittelyyn.
‒ Tämä strategia tuotti uhriutuvaan itseymmärrykseen perustuvaa kollektiivista identiteettiä, jossa populistien poliittiset vastustajat ja julkiset kriitikot asemoitiin mielikuvituksellisiin viholliskategorioihin, kuten mediaa ja politiikkaa kontrolloiviin eliitteihin, vastuuttomiin Vihreisiin Khmereihin ja ihan ulalla oleviin kukkahattutäteihin.
VTM Niko Pyrhösen väitöskirja The True Colors of Finnish Welfare Nationalism tarkasteraan perjantaina 16. lokakuuta Helsingin yliopistossa.
