On hämmästeltävä sitä taitoa ja ahkeruutta, joilla epärehelliset suomalaiset syöttivät tietoa maastamme pitkin 1930-lukua neuvostoliittolaisille. Motivaationa oli raha tai se sama kuin 1960- ja -70-luvuilla syväsuomettuneidenkin: kommunismin voiton oletettiin koituvan pääsytieksi valtaan.
Suomalaiset eivät uskoneet valheisiin, joilla neuvostodiktatuuri peitteli sieltä kantautuneita uhkaavia tietoja. Neuvostodiktaattori Josif Stalinin sopimus natsidiktaattori Adolf Hitlerin kanssa sinetöi Puolan, Baltian ja Suomen kohtalon.
Suomi hankki itärajan takaa sotilaallisia tietoja, joiden avulla tehtiin suunnitelmia. Talvisodassa itärajan takaisista tiedoista ei ollut valtaisaa hyötyä – jouduimmehan totaaliseen puolustussotaan omien rajojemme sisällä. Puna-armeijan hyökkäyskiilojen liikkeitä saatettiin kuitenkin vakoilutietojen perusteella ennakoida.
Suomalainen Itä-Karjalaa koskeva yhteenveto auttoi päivitettynä hivenen jatkosodassa, mutta laajuudeltaan Suomen armeijan marssiopas Itä-Karjalaan 1938 on varsin suppea ja vaatimaton. Tietojenhalu liittyi Suur-Suomi-hankkeeseen, mikä 1920-luvun ns. heimosotaretkien jälkeen eli yhä 1930-luvulla sitkeänä.
Siloisen kenraali C.G.E. Mannerheimin ”miekkavalapuhe” sisällissotamme alussa helmikuussa 1918 oli jäänyt elämään. Se pyhitti Suur-Suomen päämääräksemme. Sitä ei lieventänyt edes Neuvosto-Venäjän kanssa 1920 tehty Tarton rauhansopimus.
Suomalaisten opas, ohut vihko
Itä-Karjalaan-moniste luetteloi sotilaallisin silmin asutuspaikkoja, liikenneyhteyksiä, välimatkoja ja sotilas- ja viranomaisvahvuuksia. Se käsittää kuivaa lyhyttietoa, eikä ole suuressa määrin orientoinniltaan hyökkäyksellinen. Junaratojen, lentokenttien, siltojen ja teiden tiedot ovat ylimalkaisia. Tiedot ovat voineet talvisodan lähetessä muuttuakin.
Stalin valmistautui natsi-Saksan kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti miehittämään Suomen.
Suomalainen marssiopas jakautuu kolmeen osaan: sotalaitos, kulkulaitos sekä väestöä että taloutta muutaman sivun verran käsitteleviin lukuihin.
Sotilasyksiköt selvitellään paikkakunnittain mainiten vartiot, niiden liikkeet, joukko-osastojen vahvuudet, päälliköt nimeltä mainiten (esim. Oulangan komendatuuri: komendantti Mäkinen, inkeriläinen, esikunnan sijainti ja tiedot vartiopisteistä jne.).
Vaikka Yhdysvalloista tulevasta massiivisesta avustuksesta Stalinille ei ollut vielä aavistustakaan, Muurmannin rata saa suomalaisessa marssioppaassa suuren huomion. Yhteys Jäämerelle oli Stalinille tärkeä, joten havaintoja tehtiin myös pohjoisesta ratayhteydestä. Huomion kohde oli kuitenkin Kannas.
Ennätysvakooja: Vilho Pentikäinen
Jatkosotaa edeltävä aika oli Suomen itsenäisyyden uskottavuuden kannalta merkillinen. Puna-armeija kulki Hankoniemen tukikohtaansa läpi eteläisen Suomen miten halusivat. Saksalaisjoukot siirtyivät läpi maamme kohti pohjoista samaan aikaan. Elettiin Stalinin ja Hitlerin veljesliiton viimehetkiä. Jo vuonna 1927 NKP:n keskuskomitea sinetöi itärajansa tulevan sijoittumaan Kymijoelle (myöhemmin Ruotsin rajalle saakka).
Puna-armeija keräsi tuloksellisesti tietoja rajojensa länsipuolelta.
Avainhenkilö oli Suomen armeijan yleisesikuntaan valokuvaajaksi komennettu Vilho Pentikäinen, joka oli jo 15-vuotiaana osallistunut punakaartilaisena Viipurin 1918 taisteluihin. Kukaan ei huomannut: hän suoritti varusmiespalveluksen 1923-1924 ja osallistui samaan aikaan SKP:n sotilaslinjan toimintaan.
Pentikäisellä oli lupa ja mahdollisuus päästä apureittensa kanssa salaisiin kohteisiin. Tiedot itään välitti Neuvotoliiton suurlähetystö. Kun hän joutui ilmi, nopea pako yli Kannaksen Saijan rajajoen onnistui viimetingassa. Terijoen nimismies ehti hänen jättämälleen autolle pari tuntia myöhässä. Paljastumista seurasi maitten välinen julkinen sanailu.
Muitakin suomalaispettureita paljastui, mutta Pentikäinen oli pahin.
Hänen ja kumppaneiden ansiosta puna-armeija sai suuren määrän valokuvia niin maasta kuin ilmasta, yksityiskohtaisia tietoja rakennelmista ja puolustuslinjoista. Tiet, sillat ja radat raportoitiin yksityiskohtaisesti, ja kerätyn materiaalin määrä muodostui moninkertaiseksi verrattuna vastaavaan suomalaiseen.
Kaikesta huolimatta…
Vaikka puna-armeijan tiedonjano ja hankkiman aineiston ylivoima vaikuttaa kiistattomalta, kuva- ja tekstitiedoilla talvisotaa ei etukäteen Neuvostoliitto voittanut. Stalinia mielistelleet kenraalit lupasivat saavuttaa Suomussalmen kautta Oulun kahdessa viikossa. Valloittajien juhlarekvisiitta jäi kuitenkin Raatteen pakkasiin. Säätiedot oli laiminlyöty. Valokuvista ei ollut paljoa iloa.
Oli hankitusta vakoilutiedosta varmasti hyötyäkin – molemmin puolin. Totuus niiden suhteen kuitenkin on aina ollut: liika luottamus vakoilutietoon ja kritiikitön itseluottamus voivat kostautua.
Sekä suomalaisten että neuvostoliittolaisten kokoamat valloitusoppaat ovat luettelomaisuudessaan aika karua ja kyllästyttävää luettavaa. Teokset koonneiden asiantuntijoiden oheistiedot luovat kuitenkin marssioppaiden arvon.
Matti Kosonen & Pekka Tuomikoski: Suomen armeijan marssiopas Itä-Karjalaan 1938. Tammi 2016.
Antero Uitto: Puna-armeijan marssiopas Suomeen 1939. Karisto 2014.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII
