Uusi hallitus sai taas omannäköisensä ministerinsalkut. Sellaiset, joissa on paljon vanhaa, mutta myös jotain uutta.
Pysyvyyttä uudessa hallituksessa edustavat esimerkiksi pääministerin, valtiovarainministerin, sisäministerin ja puolustusministerin salkut.
Ajan hengestä ja digitalisaation läpimurrosta kertoo kunta- ja uudistusministerin salkku. Kyseistä salkkua ryhtyy kantamaan kansanedustaja Anu Vehviläinen (kesk.). Hän vastaa kokonaiskoordinaatiosta ministeriöiden toimialoilla digitalisaatioon ja kokeilutoimintaan liittyen.
Kukin hallitus jättää omalla tavallaan puumerkkinsä historiaan. Vaikka ajat ovat nytkin haastavat, aivan toisenlaisessa maailmassa kamppaili ensimmäinen kansanhuoltoministeri Berndt Rainer von Fieandt vuosina 1939–1940. Kansan toimeentulo piti turvata poikkeusoloissa, ja työtä riitti. Parhaimmillaan kansanhuoltoministeriössä oli kolmekin ministeriä kerrallaan.
1950-luvulle tultaessa kansanhuoltoministeriö lakkautettiin. Sen jäljellä olevat tehtävät siirrettiin kauppa- ja teollisuusministeriölle, kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriölle sekä sosiaaliministeriölle.
Kirkollis- ja opetusministeri, sotaministeri
Entä mitä mahtoi puuhata kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri? Hänen toimenkuvaansa kuuluivat niin liikenne- kuin työllisyyskysymyksetkin. Vuonna 1970 kyseinen ministeriö jaettiin kahtia, jolloin syntyivät liikenneministeriö ja työvoimaministeriö.
Kun viime vaalikaudella liikenneministerin tehtäviin yhdistettiin kunta-asiat, silloista postia hallinneen Paula Risikon (kok.) mielestä vanhan ministeriönimen olisi voinut kaivaa naftaliinista. Se olisi ollut taas osuva – ”siis yleisiä töitä ja kulkuasioita”.
Entä miltä kirkollis- ja opetusministerin nimike kuulostaisi 2000-luvun Suomessa? Kokoomuksesta postia hoiti Lauri Johannes Ingman vuosina 1920–1921.
Entä sitten sotaministeri? Heitäkin löytyy 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä. Hurjasta nimestä huolimatta sotaministeri hoiti käytännössä puolustusministerin tehtäviä. Viimeisenä sotaministerin postilla työskenteli Bruno Fredrik Jalander vuoteen 1922. Tämän jälkeen ryhdyttiin puhumaan puolustusministereistä.
Vähemmän on enemmän
Maailma on muuttunut, ministerien nimet vaihdelleet ja tehtävänkuvat muokkaantuneet. Tämä ei välttämättä tarkoita muutoksia ministeriöiden rakenteisiin.
Tehokkuutta ja nykyistä parempaa yhteistyötä haetaan tulevassa hallituksessa ministereiden nuppilukua vähentämällä. Hallituksen muodostaja Juha Sipilä (kesk.) kertoi jo hyvissä ajoin tavoittelevansa ministerien määrän vähentämistä 17:stä 12:een. Aivan tähän ei päästy, vaan ministereitä tulee 14.
– Kyllähän se lisää hallituksen toimintakykyä, kun on vähemmän porukkaa ja se on myös yhtenäisempi porukka, joka niitä päätöksiä tekee, arvioi Eduskuntatutkimuskeskuksen johtaja Markku Jokisipilä.
Sipilä ilmoitti jo alkuviikosta, että ministeriöiden määrää ei sen sijaan vähennetä, vaan niitä on jatkossakin 12.
Lähihistoriassa ministeriöiden rakenteita on myllerretty jonkin verran. Uutena tulokkaana aloitti ympäristöministeriö 1983. Vuonna 2007 lakkautettiin taas kaksi ministeriötä: työministeriö sekä kauppa- ja teollisuusministeriö. Alkunsa sai työ- ja elinkeinoministeriö 2008.
Samana vuonna siirrettiin myös kunta- ja aluehallintoasiat sisäasiainministeriöstä valtiovarainministeriöön.
Sisäasiainministeriö – aikansa superministeriö
Jos puhutaan todellisista superministeriöistä, sisäasiainministeriö oli aikansa sellainen. Tosin ajassa pitää mennä aina 1800-luvun alkupuolella, jolloin se tunnettiin nimellä kansliatoimituskunta.
Silloinen kansliatoimituskunta vastasi ”muun muassa opetuslaitoksesta, posti- ja kyytilaitoksesta, julkisista rakennuksista, yleisistä teistä ja silloista, waivaishoidosta ja yleisistä hywäntekolaitoksista, vankeinhoidosta ja terveyden edistämisestä, lääkintälaitoksesta ja lukuisista pienemmistä asioista”, kerrotaan nykyisen sisäministeriön verkkosivuilla.
Ennakkospekulaatioissa uskottiin Sipilän olevan kiinnostunut yhdistämään sisä- ja oikeusministerin salkut. Toisin kuitenkin kävi. Sisäministerin tehtävänkuva ei nykyisestä laajene. Sen sijaan tuleva oikeusministeri Jari Lindström (ps.) saa hoitaakseen myös työllisyysasioita.
Entä sitten julkisuudessa spekuloitu superelinkeinoministerin salkku? Sellaista ei sitten tullutkaan.
Sittenkin se luonnonvaraministeri
Jo alkuviikosta luontoväki taas sai huokaista helpotuksesta, kun Sipilä lupasi ympäristöministeriön säilyvän omana ministeriönään. Pelastetaan ympäristöministeriö -verkkoadressiin ehdittiin kerätä jo 60 000 nimeä.
Hallituslähteistä oli väläytelty kuitenkin uutta luonnonvaraministerin salkkua, jonka haltija olisi vastuussa niin ympäristöministeriön kuin maa- ja metsätalousministeriönkin asioista. Tämä herätti pelkoja intressiristiriidoista, kuinka suojella toisella kädellä luontoa ja toisella tehdä elinkeinopolitiikkaa.
Kuka muistaakaan vielä, kun ensimmäinen ympäristöministeri Matti Ahde (sd.) aloitti tehtävässään 1983? Häntä syytettiin alkuvaiheessa milloin maaseudun autioittamisesta, milloin järjettömistä suojeluvaatimuksista.
Agraariyhteiskunnan vahvasta asemasta taas kertoi, että vielä vuosina 1919–1939 tarvittiin apulaismaatalousministeriä.
Mahdollisilta intressiristiriidoilta näytti pudonneen jo pohja pois, kunnes keskusta halusi viime metreillä vielä myllertää salkkujen sisältöjä. Uuteen hallitukseen tulee kuin tuleekin yhdistetty ympäristö- ja maatalousministerin salkku, jota ryhtyy kantamaan kansanedustaja Kimmo Tiilikainen (kesk.).
