Historiantutkija Maritta Pohlsin laatiman Hotelli- ja Ravintohenkilökunnan Liiton historiikin alkusivut ovat kaikessa realistisuudessaan hauskaa luettavaa. Vuosina 1919-1932 Suomessa elettiin kieltolain aikaa, jolloin alkoholin valmistus, maahantuonti, myynti, kuljetus jne. olivat kielletty. Kansalla oli kuitenkin kaamea jano, joten pirtua salakuljetettiin, myytiin ja juotiin puolijulkisesti.
Viinan salakauppa ja nautiskelu yhdistivät ravintolatyöntekijöitä ja heidän työnantajiaan. Intressi oli yhteinen. Vain mielikuvitus saattoi olla rajana niille menetelmille, joilla sala-anniskelua harjoitettiin. Kyse oli kaikkien tähän toimintaan osallisten toimeentulosta. Asiakaskunta oli iloista ja mielellään maksavaa.
Raaka-aine perustui yli 90-prosenttiseksi tislattuun tiivisteeseen, pirtuun. Sitä lantraamalla teehen tuotteen nimeksi tuli ns. kova tee. Koska viranomaisten silmissä olisi näyttänyt oudolta, että asiakkaat olisivat juoneet tuntikausia ravintoloissa pelkkään teetä, pöytiin tarjoiltiin korppuja. Näin ravintolassa istuikin tyytyväisiä ruoka-asiakkaita.
Myöhempinä vuosina – kieltolain jo mentyä – tekopyhyyttä jatkettiin pakollisilla voileivillä. Näin ravintolassa ei pelkästään ryypätty, vaan taas myös syötiin. Voileivät vaelsivat syömättöminä pöydästä keittiöön ja taas takaisin. Olen itsekin nähnyt, kun bumerangina kiertävän voileivän päällä olevaan hikiseen juustoviipaleeseen oli joku nokkela pistänyt puumerkkinsä ja hammastikun.
Yhteistyö oli voimaa. Tarjoilijoilla oli salataskuja, joista viinaa lirutettiin asiakkaiden laseihin viranomaisten tietämättä. Piilotaskuja saattoi olla kaksi tai useampia, koska tunnussanojen ”v” tai ”k” perusteella henkilökunta tarjoili joko viskiä tai konjakkia. Usein viranomaiset eivät itsekään tästä välittäneet, janohan heilläkin oli.
Ravintolanpitäjän liiketoiminnan kannalta menettelyyn liittyi vaaratekijöitä. Ensiksikin tarjoilija mielellään myi ohi talon laskutuksen omaan lukuunsa eli toimi itsenäisenä ”yrittäjänä”. Ravintola itse ei kostunut tällöin kaupankäynnistä pennin vertaa. Vaarana oli toisaalta, että kiinnijäänyt tarjoilija saattoi paljastaa ravintoloitsijan syylliseksi. Anniskelupaikkoja menikin tuolloin usein konkurssiin.
Aluksi yhtä suurta perhettä
Oli kaikkien osapuolten intressi, että asiakkaat olivat tyytyväisiä ja raha liikkui. Vuosikymmenten kuluessa monet eri ammattialojen työntekijät näkivät välttämättömäksi järjestäytyä. Etenkin naisvaltaisella ravintola- ja hotellialalla työskentelyolosuhteet olivat sietämättömiä. Yhteiskunta yritti lainsäädännöllä luoda turvaa, mutta yleiskuva alalla vaikutti kurittomalta.
Yli 80-prosenttisesti naisvaltainen väki vaikutti monen juopuneen miesasiakkaan silmissä vapaalta riistalta. Maritta Pohls ei kainostele kertoa työntekoon liittyvistä vaara- ja haittatekijöistä. Nuoret tytöt olivat alistettuja ja alipalkattuja. Monen muodollisena turvana olivat jopa lastensuojeluun liittyvät lakipykälät.
Örveltäjiä kohtaan oli oltava hymyilevä ja nöyrä. Vain ääritapauksessa vahtimestari joutui poistamaan muutoin mieluisan maksavan asiakkaan.
Elettiin miesvallan aikaa, jossa nainen oli palvelija ja uskollinen sellainen. Voidaan syystä puhua vaarallisista ammateista. Yksin hotelleissa tai vaikka junien ravintolavaunuissa työskennelleet olivat vastenmielisen lähentelyn tai jopa väkivallan kohteina.
Toimialan työntekijät jakautuivat eräänlaisiin kasteihin. Tarjoilu-, siivous- ja keittiötyöntekijät olivat alimmin palkattuja. Kiinteä palkka oli tavoitteena, mutta siihen naisalalla ei ollut kovinkaan monilla mahdollisuus. Valtioyhtiö Alkon omistuksessa olevissa ravintoloissa siirryttiin kiinteään palkkaukseen ensimmäisten joukossa.
Arvostetuimpia alan ammatteja yleisön silmissä olivat ravintolayrittäjät ja kokit, keittiömestarit. Vielä vuonna 1985 Suomen Kuvalehden eri ammattien arvostusta tarkastelleen tutkimuksen perusteella tarjoilijat ja vahtimestarit edustivat vähiten suosittuja.
Äijäaloista ei apua
Juhlapuheissa usein hartain äänensävyin lausuttu sana solidaarisuus kaikui kuuroille korville. Työntekijöiden järjestäytyminen käynnistyi hiljakseen, ja sai vastaansa työnantajatahon jarrutuksen. Järjestäytymiseen kytkeytyi automaattisesti työnteon turvallisuuden parantaminen: niin toimeentulon kuin työpaikkojen pysyvyyden kannalta.
Uudistusvaatimukset – jotka muilla ammattialoilla olivat jo saavutettuja etuja – merkitsivät yrittäjille kasvavia kustannuksia. Naisalalla järjestäytyminen eteni hitaasti, ja miesalojen edustajien olikin helppo todeta, etteivät naiset olleet kiinnostuneita asemastaan työelämässä.
Osan naistyöntekijöistä kuvailtiin olevan ”kotiäitejä” joiden todettiin tulevan vain viettämään aikaansa tarjoilijan tai keittiön tehtävissä.
Vuosituhannen alussa tapahtui vihdoin muutos. Hotelli- ja Ravintolahenkilökunnan Liitto liittyi vuonna 2001 Palvelualojen ammattiliitto PAMiin, josta tuolloin tuli SAK:n suurin jäsenliitto.
Vasta tuolloin uusi aika alkoi hiljaa puhallella kivettyneen miehisen ammattiyhdistysmaailman sisällä – tosin hyvin vienosti.
Koko 1900-luku oli eletty pääasiassa miesnäkökulman sanelun mukaan, vaikka asenteet olivat kokeneet hitaita muutoksia. Ei ole kulunut montaakaan vuosikymmentä siitä, kun naisalat eivät saaneet minkäänlaista tukea tasa-arvoisen palkkauksen vaatimuksilleen. Jos ravintola- ja hotelliväki tuumaili työtaistelun mahdollisuutta, eivätpä satamat seisahtuneet.
Mutta auta armias! Jos Wärtsilän telakan metallimiesten vessasta oli wc-paperi vähissä, tämä ”solidaarinen” omia etujaan ja muista välittämättä ajanut duunareiden eliitti marssi työpaikaltaan ulos portit paukkuen: ”met vaatimme”. Pohlsin historiikki ei ole niin hauska, kuin ensisivuista voisi päätellä.
Maritta Pohls: Viini, laulu ja taustajoukot. Hotelli- ja ravintolahenkilökunnan historia. Palvelualojen ammattiliitto & Into 2016.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.