Hjallis Harkimo kirjoittaa Iltalehdessä Yksinhuoltajien ylistys -kolumnissaan jääneensä miettimään vanhemmuusasioita, kun oli kuukauden kesällä yksinhuoltajana kahdelle pojalleen.
– Viimeisenä viikkona taloon tuli vielä vanhin poikani ja hänen tyttöystävänsä – sekä kahdeksanviikkoinen koiranpentu. Silloin alkoi jo hermoa vähän kiristää. Eduskunnasta oli toki vapaata, mutta muita hommia kyllä riitti. Pojille piti tehdä ruoat ja viedä urheiluharjoituksiin, pestä pyykit ja niin edelleen – kyllä te tiedätte. Tietysti vielä toinen pikkupojista löi vahingossa toista golfpallolla päähän. Verta tuli enemmän kuin lääkäri määrää. Sitä sitten hoitamaan.
Harkimo sanoo kunnioituksensa useamman lapsen yksinhuoltajille, jotka yleensä ovat äitejä, nousseen entisestään.
– Jatkuva huolehtiminen, jatkuva valvonta – vain pieni oma rauha illalla ennen kuin joku lapsista näkee painajaista… Itselläni pojat ovat yleensä vain joka toinen viikko, joten yhden hektisemmän kuukauden vielä jaksaa. Mutta kuvittelin yksinhuoltajaäitiä tai -isää, jolla on taloudellisesti vaikeaa. Silloin elämä ei voi olla kovin helppoa.
– On vaikea olla liikuttumatta miettiessään, kuinka joku päivästä toiseen joutuu hoitamaan koko rumban. Aamulla pitää suunnitella koko logistiikka ja vielä hoitaa päälle omat työt, jotka nekin voivat olla näiden yt-uutisten aikoina liipasimella.
Hänen mukaansa ”tietysti yksinhuoltajana arki on erilaista kuin naimisissa ollessa sikäli, että lasten kanssa tulee oltua enemmän läsnä. Joskus vähän väkisin, mutta kuitenkin”.
– Ei voi vain sanoa, että voisitko mennä äidin luokse välillä. Mutta ei se varmaan lohduta kun kauppakassit puristuvat työpäivän jälkeen kämmeniin ja lapsi roikkuu kiukkuisena jalassa.
– Moni puolue esiintyy mielellään ”lapsiperheiden asialla”. Se on soopaa, sillä ei olemassa mitään yhtä lapsiperheen mallia. Toisilla on yksinkertaisesti vaikeampaa kuin toisilla. Tästä lähtien ainakin itse olen yksinhuoltajien asialla, Harkimo kirjoittaa.
