Jos kesäkuussa 1941 otettuja, nyt jo haalistuneita mustavalkokuvia on uskominen, suomalaissotilaat taisivat tähyillä asemistaan Hankoniemellä säässä, joka on kuin nyt, kesän toistaiseksi kauneimpana päivänä. Aurinko paistaa seesteiseltä taivaalta, meri kimaltelee sinisen sävyissä ja tuulen kare tuntuu mukavan raikkaalta.
Kesällä 1941 täällä sijaitsi Suomen puolustuksen läntinen etuvartio. Moskovan välirauhassa 1940 strategisesti tärkeä Hangon alue oli jouduttu vuokraamaan Neuvostoliitolle.
Hangon tukikohdassa oli jatkosodan alkaessa noin 30 000 neuvostosotilasta. Venäläiset olivat perustaneet alueelle puna-armeijan laivastotukikohdan.
Rajajääkärin paluu
Tammisaarelainen Lars Ingman, 96, puhuu harkiten, vakavalla äänellä, ja katsoo tuuheiden kulmakarvojensa alta suoraan silmiin. Hänen kannaltaan Talvisota oli päättynyt kevättalvella 1940 viime hetkellä.
– Olimme jääneet maaliskuun kahdentenatoista mottiin Viipurinlahdella. Maaliskuun kolmantenatoista tuli rauha. Emme olisi enää montaa hetkeä kestäneet, silloin 22-vuotias Ingman kertoo.
Rauhan tultua Ingmanin joukko-osasto oli sijoitettuna Haminaan. Keväällä 1941 tuli tieto, että Hangon tukikohdan rajalle tarvitaan kaksikielisiä miehiä. Hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja sai siirron. Hän oli ymmärrettävästi iloinen päästyään omalle kotiseudulleen.
Valkohapsinen herrasmies kertoo tarinaansa Dragsvikin varuskunnan sotilaskodissa. Pöytään on katettu kahvit ja munkit, kuten asiaan kuuluu. Rintapieltä koristaa kunniamerkkien rivistö, napinläpeä rintamamiesten tammenlehvätunnus. Hän on juuri käynyt yhdessä muutaman muun lähiseudun veteraanin kanssa puhumassa muistoistaan Uudenmaan Prikaatin aliupseerioppilaille. Tavasta on pidetty kiinni, vaikka rivit ovat harvenneet. Nuoret varusmiehet haluavat kuulla sodan todellisuudesta heiltä, jotka ovat sen itse kokeneet.
Suomalaisten Talvisodan jälkeen kantalinnoittamalle puolustuslinjalle Harparskogiin on Dragsvikistä vain kymmenkunta kilometriä. Prikaatin varusmiesten hyvin tuntema Syndalenin ampuma-alue oli Hangon tukikohta-aikana puna-armeijan hallussa.
Yllättävä ilmaisku
Kesällä 1941 myös neuvostotukikohta oli vahvasti linnoitettu. Ingman muistaa asetelman olleen ensi vaiheessa näennäisesti rauhallinen, mutta samaan aikaan äärimmilleen jännittynyt ja odottava. Epämääräinen odotuksen tunnelma ei kestänyt pitkään.
Kesäkuun 22. päivänä alkoi tapahtua: Saksan ilmavoimat iskivät rajusti Neuvostoliiton Hangossa olevaan tukikohtaan, ja tukikohdan venäläiset tykkipatterit avasivat tulen Suomen puolelle. Saksa oli samana aamuna käynnistänyt operaatio Barbarossan, hyökkäyksen Neuvostoliittoa vastaan.
Suomen kannalta kyse oli eräänlaisesta esinäytöksestä, sillä jatkosodan katsotaan alkaneen vasta 25. kesäkuuta. Hangon rintaman suomalaisjoukoille uusi sota oli kuitenkin totisinta totta. Ilmaiskuja suomalaisten asemista seurannut Lars Ingman – silloin rajajääkäri – muistaa varmasti, että minkäänlaista ennakkotietoa Luftwaffen operaatiosta ei ollut tihkunut. Salaisuus oli pitänyt.
– Se ilmahyökkäys oli täydellisen yllättävä ja erittäin massiivinen. Taivas tuntui yhtäkkiä olevan täynnä koneita. Pommeja putosi joka puolelle ja venäläisten ilmatorjunta ampui ilman taukoa. Oli kuin helvetti olisi ollut irti.
Jatkosodan puhjettua ammuttiin tukikohdan ja suomalaisasemien välillä useiden kuukausien ajan ajoittain hyvinkin intensiivistä tykkitulta. Venäläiset olivat linnoittaneet tukikohtansa niin vahvasti, ettei sen valtaamiseen pidetty viisaana ryhtyä. Taisteluja käytiin lähinnä saaristossa, ja molemmat osapuolet kärsivät niissä raskaita tappioita.
– Meillä oli sellainen tieto, että venäläiset suunnittelivat maihinnousua Bromarviin tarkoituksenaan edetä sieltä kohti Helsinkiä, Lars Ingman sanoo.
Hän muistaa vielä elävästi ison kallion takana sijainneen oman korsun ja pesäkkeen, johon puna-armeijalla oli tukikohdastaan suora näköyhteys.
– Yrittivät oikein toden teolla tuhota pesäkkeemme. Eräänä päivänä he avasivat tulen kymmenen tuuman tykillä ja ampuivat kymmenen kranaattia meitä kohti. Eivät osuneet, mutta sirpaleita lensi kyllä kovasti.
Vetäytymisen hinta
Sotatoimet Itämerellä saavuttivat pian vaiheen, jossa Hangon tukikohta oli jäänyt jokseenkin eristyksiin, ja sinne sijoitettujen joukkojen huolto kävi Neuvostoliitolle yhä vaikeammaksi. Tukikohdassa ollut siviilihenkilöstö ja upseerien perheet oli kuljetettu pois heti sodan alettua.
Marraskuun 1941 aikana myös noin puolet tukikohdan sotilaista siirrettiin pienissä laivastosaattueissa Leningradiin. Suuren osan jäljelle jääneistä joukoista neuvostolaivasto onnistui evakuoimaan yhdellä kertaa joulukuun alussa.
– Pääsivät livahtamaan, harmittelee Ingmanin veteraaniveli Nisse Simberg vielä 74 vuotta myöhemmin.
Evakuointioperaatio toteutui pääosin suunnitellusti. Siihen osallistunut suuri höyrylaiva Josef Stalin törmäsi kuitenkin navigointivirheen vuoksi miinaan, minkä seurauksena noin 2 000 neuvostosotilasta menehtyi ja noin 2 500 joutui sotavangiksi.
Neuvostosotilaiden vetäydyttyä suomalaisjoukot ottivat lähes maan tasalle palaneen Hangon välittömästi haltuunsa. Ingmanin tehtävä Hankoniemellä oli päättynyt. Matka jatkui Itä-Karjalaan.
– Ehdimme perille Petroskoihin jouluaamuna 1941. Kyllä se oli niin surullinen näky.
Runsasta viikkoa aikaisemmin, 15. joulukuuta, sotamarsalkka Gustaf Mannerheim oli ottanut vastaan Hangon rintamalla taistelleiden joukkojen ohimarssin sakeassa lumisateessa Harparskogissa, panssariestein ja betonibunkkerein jykevästi kantalinnoitettujen suomalaisasemien kupeessa. Marssireitin varressa kasvaa nyt nuori kuusitaimikko.
Aseveljeys yhdistää
Tuokio punatiilisen sotilaskodin suojissa alkaa olla ohi, mutta Ingman ja Simberg puhuvat jo seuraavasta kohtaamisesta. Tammisaaren seudun sotaveteraanit kokoontuvat yhteiselle lounaalle kuukausittain. Lisäksi järjestetään retkiä ja vietetään juhlapäiviä. Muistot ja aseveljeys yhdistävät eliniäksi.
Lars Ingman poimii taskustaan auton avaimet.
– Avasin jokin aika sitten kahvikupin äärellä kirjeen. Siinä kerrottiin, että ajokorttini on uusittu satavuotiaaksi saakka, hän kertoo ja kaartaa hetkeä myöhemmin varuskunnan portista kohti kotia.
Toimittaja: HEIKKI HAKALA
