Rehellisintä olisi tietysti, että yksinomaan Helsingin sijaan tarkasteltaisiin koko pääkaupunkiseudun menestymistä – kuten tohtori Martti Häikiön kirja onkin otsikoitu Tiedon metropoli. Näin, vaikka tutkimuksen tilasi ja rahoitti Helsingin kaupunki.
Rajanvetäminen pääkaupungin, naapurikaupunkien ja muun Suomen välillä on vaikeata, ehkä mahdotontakin. Lukija saattaa kysyä, oliko esimerkiksi kiivailu Suomen Akatemian liepeillä niinkään helsinkiläistä tiedepolitikointia. Vaikka fyysinen sijaintipaikka oli Helsinki, kyseessä oli koko maan kattava valtapolitiikka. Käyty akatemiapaini ilmensi J. K. Paasikiven ja Urho Kekkosen välisiä näkemyseroja.
Jälkimmäinen halusi päästä eroon Neuvostoliiton kannalta epämieluisista akatemian jäsenistä, joista esimerkiksi V. A. Koskenniemeä hän luonnehti luomisvoimaltaan jo ehtyneenä merkityksettömäksi.
Kanavan päätoimittaja (1973-1996), professori Seikko Eskola määritteli tilanteen: ”Akatemia koettiin ilmaukseksi kansakunnan pyrkimyksestä ryhdistäytyä sodanjälkeisestä tappiomielialasta”. Kekkosen onnistui myöhemmin toteuttaa omat aikeensa.
Helsingin sodan jälkeisen ajan tutkimuksen, opetuksen ja tiedonvälityksen kehityskuvaus on suurten onnistumisten ketju. Vaikka kaupungin päätöksen teko on ollut usein eri ryhmittymien välisten väittelyiden ja kompromissien seurausta – ansiotakin – eteenpäin on menty kuin empien ja välillä suurin loikkauksin.
Hallitusvalta vastaan porvarien Helsinki
Tiede- opetuspolitiikka on vuosikymmenten mittaan ollut Helsingissä kuumien yhteenottojen aikaa. Koulujärjestelmän uusiminen kosketti syvästi helsinkiläisiä. Peruskoulu aiheutti kiistoja, jotka aika on vienyt toki mukanaan. Kokoomus ja sosiaalidemokraatit määräilivät pitkälti kehitystä, kunnes koitti vihreiden aika ja kahden suuren akseli alkoi säröillä.
Oikeiston ja vasemmiston välinen kädenvääntö perustui luokkakantaisiin näkemyseroihin. Vasemmalla todettiin ”kaikki voivat oppia kaiken” – epärealistinen ja populistinen huuto, joka sisälsi valinnan mahdollisuuksien ja huippulahjakkaiden vähättelyn. Porvarillinen Helsinki oli kansanrintamahenkisen valtiovallan hampaissa.
Pitkän linjan kulttuuri- ja koulutuspoliitikko Yrjö Larmola totesikin:
”Teeskennellyn kouludemokratian vika on sama mikä sosialismissa yleensä: isolla veljellä, valtioesivallalla, on ainoa oikea tieto siitä, mikä on demokratiaa. Ja mitkä ovat ainoita oikeita oppisisältöjä, opetusaineiston oikeita valaistuksia…. proletaarinen alemmuudentunne vainusi elitismiä”.
Kirjoittaja kykenee valtaisan tekstimäärän turvin ulottamaan huomionsa jopa yksittäisten koulujen toimiin. Kunnia jakautuu usealle taholle, mutta varjoon joutuvat luonnollisesti jäämään paljon useammat.
Uudistajat ja kehitys keräävät kiitokset. Yhtenäiskoulun perustaja ja rehtori Touko Voutilainen oli yksiä valovoimaisia opetusfilosofeja, jonka ajatukset muovasivat helsinkiläisten käsityksiä koulunkäynnistä.
Yhtenäiskoulun alkuaikojen musiikin opettaja, säveltäjä Kari Rydmanin sanoin:
”Yhtenäiskoulun keskeinen olemus oli tietysti aivan uudenlainen opetus. Se ydin ei ehkä ollut ensisijaisesti keskeisesti pedagoginen, vaan ennemminkin itse opetettavan aineen sisällön uudelleenarviointi. Käytännön pedagogiikka seurasi siinä ohella, ja sai monia ulottuvuuksia joita nykyään sovelletaan varsin yleisesti – ja toisia, joita soisi edes jonkin vielä soveltavan”.
Porvarillinen näkemyksen ilmentymä oli Munkkiniemen Yhteiskoulu, josta jäävinä mieli tekisi lisätä kirjan tarjoamaan koulun ”amerikkalaisuus” – olihan sen rehtorina pitkään vaikutusvaltainen kokoomuspoliitikko Jussi Saukkonen. Aineluokkajärjestelmä, pysyvät siteet niin Ruotsiin kuin Yhdysvaltoihin sävyttivät koulua länteen, koripalloharrastuksen voimallinen levittäminen (mm. yhdessä Meilahden Yhteiskoulun tavoin) teki pelistä kaupunginosaa yhdistävän kansallislajin Munkkiniemeen.
Ihme, ettei Saukkonen aiheuttanut voimallista vasemmistolaista vastaliikettä muutamaa äänekästä yksilöä lukuun ottamatta. Koulu tuotti menestyviä, korkeasti koulutettuja teknokraatteja. Tavoitteet taottiin oppilaisiin jo ensimmäisestä syksystä lähtien.
Tärkeä laji: viestintäkilpa
Sekä politiikan että markkinatalouden sisällä käytiin jatkuvaa kilpailua. Kahden suuren puolueen vallankäyttö on muuntautunut ennustettavuutensa ja päämäärävalintojen puolesta epäselvemmäksi. Tämä on heijastunut kunnallispolitiikan lisäksi jopa tiedonvälityksen kenttääkin. Kyllä raha on ratkaissut viestintäkilvan palkintosijat, mutta myös poliittisen maailman siirtymät ovat nekin olleet taustalla.
Vahingoksi koko maan kattavan tiedonvälityksen kannalta voi laskea Helsingin Sanomien voiton Uudesta Suomesta. Nyt HS:lla ei ole todellista vaihtoehtoa pääkaupunkiseudulla. Taustalla ei ollut ”puhdas” yritysten välinen laatukilpa, vaan taustalla ulkopuolisen, suuren maailman järistykset. Osan olemassaolon merkityksestä Uusi Suomi menetti luopuessaan kokoomuslaisesta arvokonservatiivisesta identiteetistään.
Lopullinen niitti alamäelle oli sosialismin ja kommunismin kuplan puhkeaminen. Vaara väistyi.
Häikiö käy lävitse niin Uuden Suomen kuin monen muunkin tiedotusvälineen kohtalotarinat. US:n suhteen mieli tekee lisätä paljon kertova anekdootti. Uuden Suomen uuden päätoimittajan Johannes Koroman erotettua päätoimittaja Pentti Poukan ja pakinoitsijanimimerkki M.o.t.:n (Matti Paavonsalo), lukijat protestoivat niin, että Poukka otettiin takaisin kolumnistiksi saaden lehdessä enemmän palstatilaa kuin aiemmin lehden johdossa ollessaan.
Erillinen, hämmästyttävä episodi tapahtumaketjussa oli, että heti potkujen jälkeen oikeistolaiseksi parjattu Paavonsalo sai HS:n päätoimittaja Heikki Tikkaselta puhelun, jossa tämä pyysi Paavonsalon lehtensä kolumnistiksi. Kun Paavonsalo ja Koroma kohta tapasivat, jälkimmäinen lausahti: ”Luopio” (!).
Tiedon metropoli ei laajemmin paneudu pohtimaan, minkälaiset ovat Helsingin ja pääkaupungin tiedotusvälineiden suhteet olleet, missä määrin ne pyrkivät vaikuttamaan toinen toisiinsa, minkälainen oli niiden kanssa käymisen käytöskulttuuri.
Kun Häikiö toteaa MTV:n uutisten aloittamisen vuonna 1981 heikentäneen Helsingin asemaa ja samalla aatteen ja valistuksen hiipuvan tiedotusvälineissä, voisi vallan ja menestyksen katsoa valuneen HS:n laariin. Tänäänhän Helsingin Sanomilla on ratkaiseva asennevaikuttajan rooli, kun kaupunki tekee omia arvovalintojaan. Rohkea on se, joka lehteä vastaan uskaltaa käydä – jos edes siihen lehden sivuilla mahdollisuuden saa.
Tieteenteon ja tekniikan saavutukset sekä niiden hyödyntäminen realisoituvat niin menestyskertomuksina kuin takaiskuina. Kännykkäbuumia kuvaillessaan Häikiö tietää todella mistä kirjoittaa – onhan hän laatinut laajan Nokian historiikin, ja juuri nyt tekeillä on Tampereen Teknillisen yliopiston vastaava opus.
Nokian romahdus oli tragedia – ei vain Helsingin vaan – koko Suomen kannalta. Hämmästyttävää, miten yhden yrityksen menestys voi vaikuttaa kansallisen toimeentulon horjahduksen kautta henkiseen ilmapiiriimme.
Martti Häikiö: Tiedon metropoli. Tutkimus, opetus ja tiedonvälitys 1945-2010. Helsingin historia vuodesta 1945, 6. nide. SKS 2015.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.
