Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATT:n erikoistutkijan Tuomo Suhosen mukaan Suomessa nuorten alavalintoja on perinteisesti rajoitettu tarpeettoman paljon.
– Pääainekohtaisten sisäänottokiintiöiden lisäksi on suosittu alakohtaisia pääsykokeita, joiden voidaan ennustaa johtavan haitalliseen taktikointiin hakuvaiheessa: hakijan voidessa panostaa vain yhteen tai korkeintaan muutamaan kokeeseen vuodessa kannattaa hänen listata hakukohteiksi varmuuden vuoksi myös helppoja, eikä välttämättä itselle kaikkein mieluisimpia vaihtoehtoja, Suhonen kirjoittaa Taidot työhön -sivustolla.
– Tämä on epäilemättä lisännyt opiskelijoiden päätymistä epäoptimaalisille aloille. Pääsykokeet ovat myös tehneet pääaineen vaihtamisesta tarpeettoman raskasta ja aikaa vievää puuhaa, sillä usein vaihtaminen on onnistunut vain opiskelijavalintoihin ja pääsykokeisiin uudelleen osallistumalla.
Suhonen vertailee kirjoituksessaan niin sanotun varhaisen erikoistumisen sekä myöhäisen erikoistumisen malleja. Varhaisen erikoistumisen mallilla hän tarkoittaa yhdenaikaisia korkeakoulu- ja koulutusalavalintoja, jotka ovat käytössä Suomessa. Hakija siis hakee tällöin sekä tiettyyn korkeakouluun että tietylle alalle. Myöhäisen erikoistumisen mallissa opiskelijat taas otetaan sisään tiettyyn korkeakouluun ja alavalinta tehdään myöhemmin.
Suhonen viittaa Chilessä vuonna 2013 valmistuneeseen tutkimukseen, jonka mukaan varhaisen erikoistumisen suurin hyöty on se, että opiskelijat voivat erikoistua syvällisesti tiettyyn pääaineeseen pitkälle valikoituneessa vertaisryhmässä.
– Mallin ongelmana on puolestaan se, että opiskelijat ovat ennen korkeakouluun tuloaan usein epävarmoja soveltuvuudestaan tietylle alalle ja oppivat tämän vasta kursseja käydessään. Näin malli johtaa usein vääriin uravalintoihin ja opintojen keskeyttämisiin.
Suhonen kertoo tutkimuksessa tultavan lopputulokseen, jonka mukaan myöhäisen erikoistumisen malli onkin yhteiskunnan kokonaishyödyn näkökulmasta niukasti parempi.
– Puhtaasti empiiristä näyttöä eri erikoistumismallien paremmuudesta on hankala saada, koska samat ihmiset, tai edes samalla alueella asuvat ihmiset, harvoin tekevät valintojaan kahden eri mallin mukaisesti.
Suhonen muistuttaa, että opiskelupaikkaan pääsemissä on kysymys erittäin merkittävästä asiasta.
– Esimerkiksi viime vuonna julkaistussa norjalaistutkimuksessa havaittiin, että lääketieteiden opiskelupaikan saaminen ”rimaa hipoen” norjalaiskorkeakoulujen yhteisvalinnassa kasvatti nuoren ihmisen kahdeksan vuotta myöhemmin mitattuja vuosiansioita keskimäärin 10–30 tuhannella dollarilla, riippuen siitä, mikä hakijan toiseksi paras koulutusalavaihtoehto oli.
Alavalinta vaikuttaa siis ansiotasoihin hieman samaan tapaan kuin koulutustason nousu.
Suhosen mukaan pääsykokeet ovat Suomessa tehneet pääaineen vaihtamisesta tarpeettoman raskasta ja aikaa vievää, sillä usein vaihtaminen onnistuu vain opiskelijavalintoihin ja pääsykokeisiin uudelleen osallistumalla.
– Onkin ilahduttavaa, että opetus- ja kulttuuriministeriö on viime aikoina ryhtynyt toimiin ”pääsykoemuurin” purkamiseksi, ja tänä keväänä yhä useampaan opiskelupaikkaan valitaan suoraan ylioppilastodistuksen pohjalta. Toisaalta muun muassa Helsingin yliopisto on koonnut yhteen opinto-ohjelmiaan laajemmiksi kokonaisuuksiksi, minkä voidaan odottaa joustavoittavan opiskelijoiden erikoistumista itselle parhaiten sopivalle alalle, Suhonen arvioi.
