Kumpikin kiihkoili sodan ja Suur-Suomen puolesta, läträsi viinan ja naisten kanssa, osasi vikkelästi vaihtaa mielipidettä, ja vuodatti krokotiilin kyyneleitä, kun ei päässyt rintamalle tositoimiin. Osasivat myös kirjoittaa.
Erojakin oli. Toinen oli poliitikko henkeen ja vereen, toinen taasen taitava reportteri. Urho Kekkonen piti itsensä kasassa ja saavutti haluamansa, täydellisen vallan. Olavi Paavolainen väsähti ja taantui, työ jäi pahasti kesken.
Professori Panu Rajalan kirjoittama elämänkerta vie voiton Paavolais-kilpasarjassa. Hän on luonut kirjan, joka on kuin taideteos: värikäs ja rikas. Se hengittää voimalla Olavi Paavolaisen ystäväpiirin ja aikakauden elämää, eikä välttele arkojakaan aiheita. Tuossa suhteessa Rajala ei tyydy olemaan ”virallisen” elämänkerran kirjuri, vaan mättää lukijalle Paavolaiseen liittynyttä raadollisuutta.
Oikeastaan jokunen muukin ”suuri” taiteilijasielu on herättänyt mielessäni saman havainnon: kuuluisuuden himo tuottaa narsismia, itsekkyyttä ja piittaamattomuutta kanssaihmisiä kohtaan. Syndroomaan kuuluu vakavia sivuvaikutuksia, joista yksi on ylitse muiden: muu maailma on oikeastaan olemassa vain näitä tyyppejä varten.
Silti matkan päästä Paavolaisen tapaisten ihmisten seuraaminen on mainiota kansanhuvia. Mutta likelle älkää päästäkö, käydä voi kuin Helvi Hämäläiselle, jolle Paavolainen oli luihu matkalaukkurakastaja, vieläpä huono sellainen.
Kiiltävät saappaat, hemmoteltu elitisti
Olavi Paavolainen eli varsin mukavasti, olihan hänellä turvaa sukunsa varoista. Hän oli suosittu kirjoittaja, joka sai lehdiltä juttupyyntöjä, tienasi mutta myös tuhlasi kohtuullisesti. Laaja ystäväpiiri yllytti hänet nautintoaineisiin siinä missä Mika Waltarinkin.
Panu Rajala kykeni hyödyntämään aiemmin Waltarista tekemänsä laajan elämänkerran aiheistoa, luuhasivathan nämä samoissa piireissä. Suomalaisessa kehyskuvassa Paavolainen oli itseään korostava pukeutuja, aina sliipattuna. Sotilasasu oli hänelle mieleen, ja sillä taisi tärpätä naistenkin suhteen.
Vaikka Paavolainen, esimerkiksi Synkkä yksinpuhelu –teoksessaan (1946), halveeraakin sodankäyntiin liittyviä monia henkilöitä ja olosuhteita, hän on itsensä suhteen kuin sokea. Hän herrastelee, haukkuu lomalla ollessaan ruokasäännöstelyä, mutta rypee siviilimäisen hyvinvoinnin keskellä koti- ja sotarintaman raataessa nälässä.
Kuinka tehdä täysviisas, ennustava päiväkirja?
Jatkosotaa kun oli käyty jo puoleenväliin, Saksan ja Suomen yhteinen sotaonni alkoi kääntyä. Olavi Paavolainen jatkaa säröttä sotapropagandan tekoa, koska houkutukset ovat kiistattomat. Hyvä ruoka, hieno herraseura, lomailu, matkat Aunukseen ja muuhunkin vallattuun kaukaiseen Karjalaan inspiroivat kuolemattomiin kuvauksiin. Hänen kollegansa eivät havaitse omantunnontuskia tai ristiriitoja.
Vasta sodan jälkeen vuonna 1946 – Synkän yksinpuhelun ilmestyttyä – hämmästys on suuri: Paavolainen todistaa jo sodan alkuvaiheessa tienneensä, miten väärässä muut olivat.
”Päiväkirja” antaa ymmärtää, että Paavolainen olikin suuri rauhan ystävä, halveksi Mannerheimin kuuluisaa ”miekantuppi-päiväkäskyä”, selitti neuvostodiktaattori Josif Stalinin vaatimukset jälkikäteen paremmin päin. Synkkä yksinpuhelu ja sen myöhemmätkin parannellut versiot profiloivat entisen sotakiihkon syväksi kansalliseksi häpeäksi, jota toinen takinkääntäjä, Urho Kekkonen vuoden 1964 puheessaan Helsingin Työväentalossa käytti taitavasti hyväkseen.
Selvääkin selvemmin on todistettu, ettei Synkkä yksinpuhelu ollut päiväkirja, vaan jälkikäteen taituroitu teelmä. Kun Paavolainen työsti teoksestaan ruotsinkielistä versiota, se sai lyhennetyn ja uuden muodon. Tuhat sivua tislattiin kolmeen ja puoleen sataan. Kirjoittaja poisti ruotsalaisiin ja suomen ruotsalaisiin kirjailijoihin kohdistuneet tölväykset (jopa AKS:n ruotsinkielinen ”sivistyneistö” häivytettiin!). Se muovattiin opportunistisella metodilla uusiksi, ja ko. todistemateriaalin Paavolainen tuhosi, jottei joutuisi kiinni epärehellisyydestä.
Ei ihme, että läheltä Paavolaisen tienneet ja tunteneet halveksivat teosta. Sotien jälkeiseen maaperään toisaalta teos soveltui hyvin: ryhtyihän 1960-lukulaiset uudelleen halveksimaan rintamilla olleita. Panu Rajala todistaa Synkän yksinpuhelun synty- ja muunteluhistorian kautta, että Paavolainen halusi olla suuri näkijä, tavoite pyhitti keinot.
Riikosen teos on tunnollisen tarkka ja totinen
Helsingin yleisen kirjallisuustieteen professori H. K. Riikosen Paavolais-kirja on Rajalan teosta laajempi ja yksityiskohtaisempi, paikoin luettelomainen. Silti se, joka haluaa tietoa, opiskellee tämänkin tiiliskiven. Opus sisältää valtaisan määrän sitaatteja, Paavolaisen omia ja satoja muiden hänen elämäänsä sekä tuotantoonsa liittyvää: puhuttua ja kirjoitettua.
Riikonen on Rajalaa vakavampi, hän ei pyri kuvittamaan Paavolaisesta yhtä paradoksaalista hahmoa. Nukuin vasta aamuyöstä sisältää paljon samaa kuin Rajalan eepos, mutta esittelee teoksia ja niiden vastaanottoa vielä laajemmin. Synkän yksinpuhelun Riikonen perkaa tekstianalyysejä myöten.
Alkuvuodesta ilmestynyt Ville Laamasen väitöskirja Suuri levottomuus – Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936-1939 joutuu näiden kahden kirjan varjoon jo tieteellisen opinnäyteluonteensa puolesta. Paavolainen oli harvoja ulkomaalaisia, jotka näkivät, kuinka vainot olivat vaikuttaneet uuden neuvostokulttuurin etujoukkoihin. Samoin kuin Saksassa kolme vuotta aiemmin, hän huomasi, ettei kommunistisessa massayhteiskunnassakaan enää ollut sijaa yksilöllisyytensä ja kriittisyytensä säilyttäville intellektuelleille.
Riikonen kärsii selvän tappion pikkutarkan totisuutensa vuoksi Panu Rajalalle varsinkin, jos luemme kirjaa oikein tarkkaavaisesti. Hän tulkitsee ja setvii liiankin kanssa. Mistä ihmeestä Riikonen esimerkiksi kehittelee ajatuskyhäelmän: ”Monipuolisesti sivistyneen ja esteettisesti kouliintuneen isänsä (= Otto Wille Kuusinen) perinteitä Hertta Kuusinen jatkoi omine taide- ja kirjallisuusharrastuksineen….”
Hyvänen aika, kuolivatko Neuvostoliiton puolelle siirtyneet tuhannet punauskoiset suomalaiset sittenkin sivistyneillä ja esteettisillä OWK:n hyväksymillä vankileireillä? Vai olisiko määritelmä lainaus jostakin Riikosen omasta 1970-luvun alun opintopiiripuheesta? Eikö OWK ollut enemmänkin Stalinin puuteroitu lakeija?
Panu Rajala: Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen elämä. WSOY 2014.
H.K. Riikonen: Nukuin vasta aamuyöstä. Olavi Paavolainen 1903-1964. Gummerus 2014.
Kirjoittanut: MARKKU JOKIPII
