Oliko Brexit vaarallinen erehdys, jonka ei koskaan pitänyt tapahtua? Vai oliko se tyytymättömien kansalaisten epäluottamuslause kaikelle politiikalle? Vai kenties kuitenkin osa suurempia maailmanlaajuisia prosesseja? Vastaus on: se oli todennäköisesti kaikkea.
Eurooppalaisten ensireaktiot Brexitiin olivat lähinnä syyllisten etsimistä, kauhistelua ja tuomitsemista. Johtavien poliitikkojen reaktioista päätellen tulos todella tuli shokkina.
Ei olisi pitänyt. Ison-Britannian suhde eurooppalaisiin instituutioihin on ollut hankala Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamisesta ja Britannian EEC-jäsenyydestä (1973) saakka. Täysimääräinen Euroopan unionin jäsen Yhdistynyt kuningaskunta ei ole ollut ainakaan Maastrichtin sopimuksen solmimisesta (1993) lähtien.
Iso-Britannia on entinen suurvalta. Toisin kuin vaikkapa Ranska, Iso-Britannia on kyennyt säilyttämään yhteytensä sekä vaikutusvaltansa entisiin kolonioihinsa kansainyhteisön kautta. Yhdistyneen kuningaskunnan kuningatar Elisabet II on myös Kanadan, Australian ja Uuden-Seelannin valtionpäämies sekä Kansainyhteisön pää. Kansainyhteisöön kuuluu yhteensä 53 valtiota, joilla on kaikilla tiiviit kauppasuhteet emämaahan. Niissä puhutaan englantia ja pelataan krikettiä. Yläluokka käy koulunsa edelleen Ison-Britannian huippuyliopistoissa.
Tässä suhteessa ei ole niin yllättävää, että Ison-Britannian pitkäaikainen pääministeri Margaret Thatcher viittasi Euroopan unionin liittovaltiokehitykseen sosialismina, jota Iso-Britannia ei kaipaisi. Brexit oli ennen kaikkea konservatiivipuolueen oikeistosiiven hanke. Iso-Britannia ei välttämättä tarvitse EU:ta, mutta EU tarvitsee Isoa-Britanniaa.
Brexit haittaa Ison-Britannian taloutta lähiaikoina ennen kaikkea Brexit-prosessiin liittyvän epävarmuuden kautta. Koska Isolla-Britannialla on Kansainyhteisönsä ja tuotannon volyymin tuoma arvonsa, EU-ero ei olisi edes maalle niin katastrofaalinen kuin Suomen kaltaiselle neuvotteluvoimaa omaamattomalle pienelle maalle.
Kauppaneuvotteluita jo tunnustellaan
Euroopan kannalta kauhistuttavin skenaario olisi sellainen, että Iso-Britannia solmisi omat kauppasopimukset Yhdysvaltojen, Kanadan sekä Kiinan kanssa ja Euroopan unionin maat jäisivät nuolemaan näppejään.
Tämä kauhuskenaario innostaisi muissakin EU-maissa yhä useampia poliitikkoja harkitsemaan EU-erolla ratsastamista, vaikka muilla mailla ei olisi oikeasti samanlaista neuvotteluvoimaa kuin Isolla-Britannialla.
TTIP ja CETA ovat olleet EU:lle hankala prosessi. Muualla EU:ssa kuin Isossa-Britanniassa vapaa-kauppa ei ole itsestäänselvyys. Vaikka EU:n parlamentin tasolla tuki vapaakauppasopimuksille on, jäsenmaissa asia ei ole niin itsestään selvä. Suomi on itse asiassa poikkeus siinä, että myös ammattiyhdistysliike on puhunut vahvasti vapaakauppasopimusten puolesta.
Juncker on patistanut Britanniaa käynnistämään mahdollisimman pikaisesti artikla 50 mukaisen menettelyn, eli Lissabonin sopimuksen mukaisen eroprosessin. Se on julkisuusleikkiä. Ison-Britannian uusi Theresa Mayn johtama hallitus ei ole kiinnostunut ripeästä EU-erosta, vaikka kansa sellaista äänestyksen perusteella ilmeisesti toivoikin.
Sen sijaan Iso-Britannia on kiinnostunut vapaakaupasta ja siihen liittyvistä neuvotteluista. Vaikka ennen Brexit-äänestystä Yhdysvallat julisti, ettei se ole valmis neuvottelemaan erillisestä vapaakauppasopimuksesta Ison-Britannian kanssa, ääni kellossa on äänestyksen jälkeen ollut toinen.
Iso-Britannia on myös aloittanut tunnustelut omista erillisistä vapaakauppasopimuksista Yhdysvaltojen ja Kanadan lisäksi myös Kiinan kanssa. Yhdysvalloilla sen paremmin kuin EU:llakaan ei ole olemassa olevaa vapaakauppasopimusta Kiinan kanssa. Sellainen on itse asiassa kaikkien prioriteettilistalla ykkösenä.
Mitä tapahtuisi, jos Iso-Britannia oikeasti eroaisi EU:sta? Jäsenvaltioiden vastustuksen takia EU saattaisi hylätä sekä TTIP:n että CETA:n.
Sellaista riskiä Iso-Britannia ei luonnollisesti haluaisi ottaa. Nykyisellään vapaakauppasopimukset ovat EU:n toimivaltaa. Yksittäinen jäsenmaa ei käy vapaakauppasopimusneuvotteluita. Tässä suhteessa Iso-Britannia on jo Brexit-äänestyksen jälkeen poikkeus. Jos EU päättäisi hylätä vapaakauppasopimukset, Ison-Britannian todella kannattaisi jättää EU ja solmia omat vapaakauppasopimukset. EU olisi sen jälkeen altavastaajan asemassa. Sille tulisi kiire neuvotella vapaakauppasopimus Ison-Britannian kanssa, ja sallia sille käytännössä säilyminen sisämarkkinoiden osana, vaikka se eroaisi EU:n instituutioista.
Useamman tason EU
On aika tunnustaa, että Euroopan integraatiossa on useampi eri kehä. Jäsenmaiden neuvottelemien poikkeusten myötä EU ei ole nykyiselläänkään yhtenäinen. Iso-Britannia ja Tanska ovat neuvotelleet poikkeukset paitsi talous- ja rahaliiton jäsenyyden suhteen, myös Schengenin suhteen. EU:n on tulevaisuudessa kyettävä myöntämään, ettei se kykene kehittymään yhtenä joukkona, vaan integraation on tapahduttava halukkaiden koalition kautta.
Integraatiolle on tulevaisuudessa tarve niin talouskysymyksissä kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikassakin. Turkin muuttunut tilanne ja erkaantuminen läntisestä liittoumasta toiminnallaan ovat omiaan edistämään Euroopan yhteisen turvallisuuspolitiikan kehittymistä. Siihen suuntaan potkii myös mahdollisuus siitä, että liikemies Donald Trumpista tulee Yhdysvaltojen seuraava presidentti.
Trump on vaatinut Eurooppaa ottamaan aiempaa enemmän vastuuta omasta puolustuksestaan. Se on itseään toteuttava profetia. Eurooppa on nykyisessä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa peloissaan. Se ei voi luottaa Venäjään, minkä lisäksi jatkuvana uhkana Euroopan kannalta on Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän kehitys.
EU:n puolustusytimen kehittäminen on luontevin ja Suomen kannalta keskeisin osa EU:n integroitumiskehitystä. Maailman liittovaltiot ovat aina kehittyneet puolustuspolitiikka edellä. Niin pitäisi tapahtua EU:ssakin. Talouspolitiikan integraatio voi sen jälkeen seurata suhteessa, mikä katsotaan tarpeelliseksi puolustuspolitiikan kannalta.
Jos EU:n yhteisen puolustuspolitiikan suhteen edetään todellisin askelin, yhteinen turvallisuuspolitiikka tuo väistämättä mukanaan jossain vaiheessa myös muita integraation osa-alueita esimerkiksi päätöksenteon, viranomaisrakenteiden ja taloudenkin muodossa. Se on oikea marssijärjestys.
EU:n hyväksyttävyyden kannalta on keskeistä, ettei kansalaisille synny kuvaa, ettei heille kerrota rehellisesti ja ennakoiden, mihin suuntaan EU on kehittymässä.
Ison-Britannian ei pidä Euroopan yhtenäisyyden kannalta erota missään vaiheessa eurooppalaisesta yhteisöstä. Sen sijaan Euroopan unionin rakenne on mietittävä uudelleen.
Unioni on jo nyt monitasoinen. Myös instituutioiden pitäisi olla vastaavasti monitasoiset. Ei ole järkeä, että euroaluetta koskevassa päätöksenteossa ovat mukana maat, jotka eivät aio koskaan edes liittyä talous- ja rahaliiton jäseniksi. Lisäksi euroalueesta pitää olla mahdollista myös tarvittaessa erota ilman, että se tarkoittaisi automaattisesti EU-eroa.
Euroopan kannalta paras mahdollinen skenaario on sellainen, että Euroopan unioni uudistaa ripeästi rakenteitaan ja Iso-Britannia säilyy osana EU:n instituutioita.
