Pirita Frigren tutki väitöskirjassaan merimiesten vaimojen elämää 1800-luvun suomalaisissa länsirannikon satamakaupungeissa.
– Vastoin yleistä kuvaa rannalla kyynelehtivistä horisonttiin tähyilijöistä, merimiesten vaimot ja lesket olivat aktiivisia toimijoita kaupunkiyhteisössä. Laivanvarustus vaikutti monin tavoin naisten taloudelliseen ja sosiaaliseen asemaan aikana, jolloin naisten itsemääräämisoikeus oli muutoin rajattu ja jossa yksilöiden paikkaa yhteiskunnassa määrittivät syntyperä ja sukupuoli, Frigren kertoo väitöstiedotteessaan.
Hänen mukaansa miesten ollessa merillä satamakaupungeissa oli paljon naisten johtamia kotitalouksia.
– On oletettu, että merimiehet olivat pääsääntöisesti naimattomia nuoria miehiä, mutta todellisuudessa vähintään kolmasosa suomalaisista merimiehistä oli naimisissa. Perheiden toimeentulo perustui naisten omiin ansioihin sekä meripalkkojen perheitä suosivaan palkanmaksukäytäntöön. Merimiesten vaimot saattoivat nostaa kotona laivanvarustajalta kuukausittain osan miehensä palkasta, Frigren kertoo.
Jos mies kuoli tai katosi ulkomailla, perhe oli kokonaan naisen ja lasten elatuksen varassa.
Monet merimiesperheet olivat pieniä ja muualta kaupunkiin muuttaneita, eikä heillä ollut turvanaan tuon ajan ihmisille muutoin ensisijaista sukulaisten turvaverkostoa.
Frigrenin mukaan merimiesten puolisot hakivat turvaa muuttamalla yhteen toisten leskien tai yksinäisten vaimojen kanssa, hoitamalla kotona lapsia ja vanhuksia sekä työllistämällä itsensä esimerkiksi käsitöillä ja teollisuuden alihankintatöillä, sekalaisilla ulkotöillä, leivonnalla, kaupustelulla sekä vuokralaisten tai kapakanpidolla.
Naisten työtä rajoitti merkittävässä määrin 1800-luvun loppupuolelle tuotantoa monopolisoinut ammattikuntalaitos. Satamakaupungissa merenkulku kuitenkin lisäsi naisten taloudellista aktiivisuutta kasvattamalla ja monipuolistamalla kysyntää.
– Säätelystä huolimatta naisten työpanos tavaroiden ja palvelujen tuottajina oli huomattava jo ennen 1800–1900-lukujen taitetta, jolloin naisten osuus teollisuuden ja palvelualojen palkkatyötä tekevistä lisääntyi ennätysmäisesti, Frigren toteaa.
Köyhät perheet turvautuivat yhteisön apuun
Köyhät merimiesten puolisot hakivat apua kaupungin hallinnolta, merenkulkuviranomaisilta, laivanvarustajilta ja seurakunnalta. Paikalliset instituutiot joutuivatkin reagoimaan perheiden toimeentulovaikeuksiin.
– 1800-luvun mittaan käsitykset siitä, keitä tuli auttaa yhteisistä varoista ja millä tavoilla, olivat muutoksessa. Ymmärrettiin, että eivät vain vanhat, sairaat ja orvot kärsineet köyhyydestä, vaan yhteiskunnallisten rakenteiden vuoksi myös nuorten ja työkykyisten toimeentulo saattoi olla uhattuna, Frigren havaitsi.
Iäkkäillä merimiesten leskillä oli vanhastaan oikeus merimiesammattikunnan avustuksiin, mutta merenkulun kasvaessa yhteisön turvaverkkojen varaan kääntyi heitä monenkirjavampi joukko merimiesten puolisoja ja lapsia.
– He eivät jääneet passiivisiksi toimenpiteiden kohteiksi, vaan pyrkivät ajamaan asiaansa lähettämällä anomuksia ja valituksia ylemmille viranomaisille.
Tutkimus perustuu maallisen ja kirkollisen paikallishallinnon, merenkulun, köyhäinhoidon ja oikeuslaitoksen asiakirjamateriaaleihin. Asiakirjoihin jääneet tapaukset ovat lähes ainoa keino tavoittaa lähes 200 vuotta sitten eläneiden tavallisten ihmisten ääntä.
Niiden sekä kirkollisten ja verotuksellisten väestöaineistojen pohjalta Frigren rekonstruoi 551 merimiehen vaimona eläneen naisen ja heidän perheidensä profiilia.
FM Pirita Frigrenin väitöskirja Kotisatamassa. Merimiesten vaimot, naisten toimijuus ja perheiden toimeentuloehdot 1800-luvun suomalaisessa rannikkokaupungissa tarkastettiin perjantai 22. tammikuuta Jyväskylän yliopistossa.
