Europarlamentaarikko Paavo Väyrynen väitteli tohtoriksi Åbo Akademissa vuonna 1988. Hänen ulkopolitiikkaa käsittelevän väitöskirjansa johtopäätöksiin lukeutui väite, että Neuvostoliitto olisi ikuinen. Paljon on Väyryselle ilkuttu siitä, että väite romuttui jo muutaman vuoden päästä väitöstilaisuudesta. En ole aivan varma, oliko väite täysin tuulesta temmattu, sillä moni Neuvostoliiton aikaisista rakenteista periytyi Venäjän hallintoon eikä kylmä sotakaan mihinkään poistunut: siinä oli vain erätauko.
Sen sijaan itse Paavo Väyrynen on Neuvostoliittoakin pysyvämpi poliittinen ilmiö. Hänen kykynsä luoda nahkansa vuosikymmenestä toiseen ja pysyä poliittisena puheenaiheena huolimatta toistuvista karvaista tappioista tuo mieleen sarjakuvamaailman maailmanvalloitusta tavoittelevat tohtorit, jotka sinnikkäästi nousevat tuhkista punomaan uusia juonia epäonnistuttuaan viimeisimmässä suuressa suunnitelmassaan.
Väyryseen on helppo suhtautua huumorilla. Senkin hän on onnistunut kääntämään edukseen. Presidentinvaaleissa 2012 häneen viitattiin camp-hahmona: tuloksena oli lähes pääsy toiselle kierrokselle ja keskustapuolueen nostaminen jaloilleen syvästä alennustilasta.
Väyrysen tempaukset eivät ansaitsisi niin paljon julkisuutta kuin ne saavuttavat. Silti on pelkkää tosiasioiden tunnustamista, että Väyrynen ei ole suomalaisessa politiikassa mitätön hahmo. Siksi Väyrysen uutta puoluetta ei voi sivuuttaa pelkkänä yhden päivän uutiskevennyksenä.
Paavo Väyrysen ilmoitus uuden puolueen perustamisesta nousi välittömästi kaikissa suomalaisissa politiikkaa seuraavissa medioissa ykköspuheenaiheeksi torstaina – eikä pelkästään tiedotusvälineiden ykköspuheenaiheeksi. Pelkkä nopea vilkaisu Twiteriin paljastaa, että uutinen Väyrysen uudesta puolueesta on myös sosiaalisen median ykköspuheenaihe politiikassa.
Paavo Väyrynen sai vuoden 2012 presidentinvaaleissa keskustan ehdokkaana 536 555 ääntä, mikä oli 17,5 prosenttia annetuista äänistä. Se oikeutti vaalien kolmanteen sijaan. Euroopan parlamentin vaaleissa vuonna 2014 hän sai 69 360 ääntä ja seuraavan kevään eduskuntavaaleissa 6 889 Lapin vaalipiiristä. Moni on Suomessa tottunut äänestämään Väyrystä. Äänestäjillä on taipumus pitää äänestämänsä henkilön puolia.
Puolueita syntyy…puolueita kuolee…
Väyrysen laatima aloite kansanäänestyksen järjestämiseksi Suomen eurojäsenyydestä keräsi vaadittavien 50 000 äänen rajapyykin ja tulee keväällä eduskunnan käsittelyyn. Tämän kansalaisliikehdinnän pohjalle Väyrynen aikoo tulevan puolueensa rakentaa – vähän samaan tyyliin kuin Saksaan syntyi muutama vuosi sitten eurokriittiseksi perustettu Alternative für Deutschland -puolue, joka on sittemmin muuttunut maahanmuuttokriittiseksi ja Venäjän toimia ymmärtäväksi puolueeksi.
Väyrynen saa asioita aikaiseksi. Hän on tavattoman ahkera. Hän tietää, miten mediaa hallitaan. Siksi Väyrysen uusi puolue ei välttämättä jää huumoripuolueeksi, vaikka moni niin haluaisi ajatella.
On historiatonta ajatella, että Suomen puoluekenttä olisi ikuinen. Uusia pysyviä eduskuntapuolueita ei synny joka vuosikymmenellä, mutta jos tarkastelujaksoa pidentää, löytyy puolueiden kuolemia ja uusien syntyjä. Vihreät syntyi 1980-luvulla ja on vakiinnuttanut asemansa keskisuurena puolueena. Vasemmistoliitto syntyi SKDL:n tuhkista vuonna 1990. Perussuomalaiset syntyi SMP:n raunioille 1990-luvulla ja onnistui nousemaan suurten puolueiden joukkoon. SMP syntyi vuonna 1959 luvulla Suomen pientalonpoikien puolueen nimellä, kun presidentti Urho Kaleva Kekkosen kanssa riitautunut Veikko Vennamo perusti oman puolueensa. Lisäksi on liuta puolueita, joita on tullut ja mennyt. Isänmaallinen kansanliike irtosi kokoomuksesta ja keskustasta. Vapaamielisten liitto ja kansanpuolue irtaantuivat edistyspuolueesta. Suomen työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattinen liitto irtosi SDP:stä. Suomen perustuslaillinen kansanpuolue irtosi pääosin RKP:stä. Demokraattinen vaihtoehto irtautui SKDL:stä.
Yhteistä kaikille näille asemansa ainakin joksikin aikaa vakiinnuttaneille puolueille on se, että ne ovat irronneet vakiintuneista puolueista, ja rakentuneet pääosin jonkun tunnetun, karismaattisen, kokeneen ja vaikutusvaltaisen poliitikon ympärille. Sen sijaan lukuisat pienpuolueet kuten viime vuosina läpimurtoa epätoivoisesti yrittäneet Piraattipuolue ja Muutos 2011 -puolue eivät ole löytäneet riittävästi ääniä edes kunnallisvaaleissa. Syy on ilmiselvä: niillä ei ole mahdollisuuksia saada riittävästi julkisuutta tiedotusvälineissä tehdäkseen itseään tunnetuksi riittävän suurille ihmismassoille.
Siksi Väyrysen puoluehanke on jo ennen käynnistymistään huomattavasti potentiaalisempi kuin mikään pienpuolue, vaikka se olisi rakennettu älykkäälle strategialle ja ajatukselle, jolla on äänestäjien keskuudessa yleistä kannatusta. Väyrysen puoluehankkeella on kolme valttia: tunnettu johtajahahmo, yksi tunteita herättävä poliittinen kysymys eli eurojäsenyys ja kysyntä protestipuolueelle.
Protestipuolueelle on kysyntää
Yhteiskunnallisesti epävakaina aikoina kysyntä protestipuolueelle on todennäköisesti vakaata ajanjaksoa suurempi. Perussuomalaiset täytti kysynnän protestipuolueelle aiemmin. Tuskin kovin moni perussuomalaisissa on vielä oivaltanut, että siitä ei enää ole protestipuolueeksi. Se on nyt osa valtaa pitävää eliittiä ja äänestäjät suhtautuvat puolueeseen yhtenä vallanpitäjistä. Jos ei hallitus kykene sammuttamaan perussuomalaisten äänestäjien tyytymättömyyden aiheita, äänestäjät pettyvät ja siirtyvät suurelta osin passiivisiksi tai löytävät uuden kanavan purkaa tyytymättömyyttään.
Protestipuolueroolia silmällä pitäen Väyrynen on laatinut omituisen, mutta älykkään suunnitelman: puolueen jäseniksi ei oteta muita kuin eduskuntaryhmän ja europarlamenttiryhmän jäseniä. Sen sijaan kansalaisia otetaan mukaan puolueen tukiryhmään. Näin estetään se, että nykyisin eri järjestöihin ja pienpuolueisiin hajaantunut sekalainen joukko itsenäisiä ajattelijoita, äärilinjojen kannattajia ja elämäänsä tyytymättömiä kansalaisia pääsisi puoluekokouksessa huutamaan kilpaa puolueen tulevasta suunnasta. Puolue olisi elitistisin poliittinen konstruktio, mitä länsimaisessa politiikassa on nähty. Bonuksena puolueen tukiryhmään voisi liittyä pettyneitä Väyrystä kannattaneita keskustalaisia ilman, että heidän pitäisi luopua verenperintönä tulevasta keskustajäsenyydestä ja mahdollisista kunnallispoliittisista luottamustehtävistä.
Väyrysen hanketta ei pidä aliarvioida. Hän saa ihmisiä liikkeelle, eivätkä Suomea ravistelevat ongelmat ole ihan lähiaikoina väistymässä. Puolue ei välttämättä onnistu nousemaan miksikään merkittäväksi tekijäksi, mutta yhden kansanedustajan puolue saa takuuvarmasti jo ennen seuraavia eduskuntavaaleja: Väyrysen itsensä.
Puolueella on toki myös yksi funktio, jota mikään eduskuntapuolue ei tällä hetkellä Suomessa täysimääräisesti täytä: Väyrysen myötä puolue on eduskuntapuolueista selvimmin länsikriittinen ja Venäjää ymmärtävä.
Kirjoittaja on Verkkouutisten talouden ja politiikan toimittaja.
