Eduskuntavaalien lopputulos johti odotettuun hallitusratkaisuun; kolme suurta oikeistopuoluetta synnytti Juha Sipilän (kesk.) johtaman hallituksen. Laajalla säteellä odotettiin uuden poliittisen aikakauden alkua, nopeaa päätöksentekoa ja jämptiä otetta. Taustalla oli Alexander Stubbin (kok.) johtaman hallituksen surullinen ajanjakso Suomen poliittisessa elämässä, tehtyjä päätöksiä peruttiin päähallituspuolueiden toimesta vuorotahtiin. Siinä sivussa tietenkin kokoomuksen ja SDP:n keskinäiset välit saavuttivat modernin ajan aallonpohjan.
Mutta onko Juha Sipilä hallituksineen lunastanut sille asetetut toiveet?
Lyhyesti vastattuna: Ei sinne päinkään. Hallituksen alkutaival on ollut aikamoista taaperrusta. Siihen nähden keskustan ja kokoomuksen kannatusluvut ovat edelleen varsin hyvällä tasolla.
Sen sijaan perussuomalaiset ovat maksaneet kovaa hintaa hallitustyöskentelystään, kannatus on käytännössä puolittunut. Ei liene vaikea arvata, mikä puolue pomppii riemusta, kun kuntavaaleja ollaan siirtämässä syksyyn 2017. Se antaa lisäaikaa kannatuskäppyrän nostamiseen.
Hallituspuolueiden taholta on irvailtu, että SDP:n omalla toiminnalla ei ole osaa eikä arpaa kannatuksen nousuun. Totta varmaan toinen puoli, hallituksen toimet vaikuttavat enemmän (aivan kuten keskustan kohdalla edellisellä vaalikaudella), mutta yksi tärkeä syy lienee se, mitä SDP on jättänyt viime aikoina tekemättä: julkinen nokkapokka puolueen keskeisten toimijoiden välillä on loppunut. Nähtäväksi jää mitä tapahtuu, kun puoluekokous helmikuussa 2017 lähestyy; lienee varmaa että puoluejohto ei kokonaisuudessaan jatka yksimielisesti tehtävissään.
Pääministeri Sipilän hallitus on tiukassa paikassa pakolaisten ja taloushuolien keskellä. Pakolaiskysymyksessä ei ole suuremmin huomautettavaa, sisäministeri Petteri Orpo (kok) on hoitanut tehtäväänsä mallikkaasti. Mutta taloustilanteen osalta tilanne on toinen; hallituksen kompurointi on ollut kiusallista katsottavaa.
Alusta asti on ollut ilmeistä, että päähallituspuoleen piirissä ei ole järin suurta työmarkkinamaailman tuntemusta. Huipentumana Sipilän lausahdus syyskuun lopussa: ”Minä en tiennyt, että kaikilla ei ole oikeutta lomarahoihin”. Kun on tiedossa, että ministeriöiden virkamieskunnassa tällaiset asiat tunnetaan oikein hyvin, on ilmeistä, että lomarahojen leikkausta ei ole siellä valmisteltu. Valmistelu lienee tapahtunut poliittisella puolella, eikä työmarkkinakysymysten tietotaito ole ollut riittävällä tasolla.
Oma lukunsa oli hallituksen suunnitelmien muuttuminen liittyen ylityökorvausten ja sunnuntailisien leikkaamiseen, väitetyn mukaan kaksi kätilöä käänsi pääministerin pään… Joka tapauksessa on selvää, että hallitus on menettänyt paljon luottamuspääomaa alkutaipaleensa aikana.
Yhteiskuntasopimuksen hierominen on tätä kirjoitettaessa käynnissä, viidettä kertaa on yritys päällä. Tällä hetkellä pidetään mahdollisena, että sopimus syntyy. Tämä olisikin Suomen kannalta tärkeä asia, pakkolakien poisveto rauhoittaisi tunnelmia työmarkkinakentällä huomattavasti. Sopimuksen sisältö on varmasti vaikea paikka monille, mutta vaihtoehto on huomattavasti huonompi.
Pakkolakien eduskuntakäsittely johtaisi hyvin todennäköisesti poliittisiin mielenilmauksiin, ja ensi syksynä tes-neuvottelut käytäisiin syvistä poteroista kranaatteja heitellen.
Tässä neljä kysymystä pohdittavaksi:
1) Onko hallituksella kykyä palauttaa uskottavuutensa?
2) Miten käy SDP:n kannatukselle, jos yhteiskuntasopimus syntyy?
3) Pystyykö Alexander Stubb jatkamaan kokoomuksen puheenjohtajana?
4) Kuinka kauan perussuomalaisten p—- kestää merivettä?
Kirjoittaja Tage Lindberg (sd.) on politiikan suurkuluttaja.
