”Ei ainakaan minun vastuullani”. Tämä lause tuntuu joskus olevat normien ja sääntöjen suunnittelun ja ikävä kyllä myös arkielämän johtava ajatus. 70-luvulla en sitä muista kuulleeni.
Voivatko koululaiset mennä uintiretkelle? Voidaanko kävellä metsän läpi? Voiko kuorma-autokortin haltija hankkia sivutuloja? Voiko julkisen rakennuksen pihaa käyttää tapahtumaan? Voiko koulussa yöpyä? Moni asia nykymaailmassa onnistuu, mutta yhä useammin vastaus on ”ei ainakaan minun vastuullani”. Vastuuta tai ainakin syytöksiä, joita seuraa mahdollisen tapaturman jälkeen, pelätään. Niinpä rajoja selventämään kehitetään normeja, sääntöjä, kelpoisuuksia. Kun on paperilla etukäteen täsmälliset ehdot ja edellytykset, ei kukaan ole henkilökohtaisessa vastuussa. Parhaiten vahingot ehkäistään jos kukaan ei tee mitään, ”ainakaan minun vastuullani”.
Pidän tällaista kehitystä todella kurjana. Tarkoitus on varmasti hyvä, mutta lopputulos kehno, ainakin pidemmällä aikajänteellä tarkasteltuna. Kärjistettynä voisi kuvitella papin miettivän etukäteen, onko nuorella parilla varmasti ”tahtoa rakastaa toisiaan myötä- ja vastamäessä”. Tilastothan kertovat, että tahto aika usein tahto lopahtaa. Syntyy surua, katkeruutta ja ehkä lapsetkin joutuvat kärsimään. Jonain päivä vielä pappi kieltäytyy vihkimisestä saatesanoin: ”ei ainakaan minun vastuullani”. No ei varmaankaan – eihän?!
Omassa lapsuudessani aikuiset auttoivat lapsia. Naapurit auttoivat toisiaan. Yrittäjäksi uskallettiin ryhtyä. Ihmiset kantoivat vastuun omasta elämästään. Yhteiskunta ja kanssaeläjät auttoivat sitten kaikkein vaikeimmissa tilanteissa. Ihan hyvin pärjättiin. Jossain vaiheessa vastuu on ikään kuin siirtynyt yhteiskunnalle. Samalla opittiin hakemaan syyllisiä – jopa etukäteen – ja lääkkeeksi syntyivät normit, sertifikaatit ja tekemättömyys.
En halua, että minusta pidetään näin hyvää huolta. Joskus tekevälle sattuu. Ei silloin tarvitse syyttää ketään. Riittää kun korjataan se mikä voidaan. Usein helpostikin – eikö niin?
Kun lauseesta on kuitenkin tullut suosittu niin, voi sitä käyttää hyödyllisestikin. ”Ei ainakaan minun vastuulla” saa tämän päivän koululaisella tulla 30 vuoden kuluttua diabetestä, silläkin uhalla, että juostessa kaatuu, tulee naarmuja ja housut repeävät. ”Ei ainakaan minun vastuulla” yrittäjä saa jättää pienimuotoista toimintaa lähiympäristössään tekemättä, silläkin uhalla, että pihapuusta poimitun omenan hygieniaa ei ole todennettu eikä sertifioitu.
Ehkä tärkeintä ”ei ainakaan minun vastuulla” riistetä elämän riemua ja onnistumisen iloa silläkin uhalla, että aina ei kaikki mene nappiin. Normitalkootkin onnistuvat paremmin, kun uskomme itseemme, toisiimme ja odotamme hieman pienempää panosta ”valvovalta ja hoivaavalta isoveljeltä”.
Pekka Rehn, digitalisoija, KTM ja kuntapoliitikko.
