Pohdinnat Alexander Stubbin poliittisista painotuksista ovat käyneet vilkkaana aina siitä saakka kun hän tuli valituksi kokoomuksen puheenjohtajaksi ja pääministeriksi.
Useimmat arvioitsijat näkevät kokoomuksen siirtyvän Stubbin johdolla talous- ja arvoliberaalimpaan suuntaan. Asiaa on toki kysytty häneltä suoraankin, mutta vastaukset ovat tähän saakka olleet vähintäänkin kryptisiä, koko kysymyksenasettelun kyseenalaistavia. Totta onkin, että usein kommentaattorien motiivina on ollut kokoomuksen maalaaminen itselleen taktisesti sopivaan nurkkaan, ei rehellinen analyysi politiikan sisällöstä.
Tätä taustaa vasten oli mielenkiintoista tarkastella Stubbin puhetta Snellman-säätiön talviseminaarissa 16. joulukuuta. Jos liberalismi määritellään avoimuutta, ennakkoluulottomuutta, kokeilunhalua, yksilön oikeuksia ja vastuuta, vapautta ja valinnanmahdollisuuksia korostavaksi asennoitumiseksi, oli Stubbin puhe sitä itseään. ”Asioita tapahtuu alhaalta ylöspäin, ihmisten vetäminä – ei vain politiikassa tai perinteisissä vallan linnakkeissa”, Stubb maalaa korostaen yksilön ensisijaisuutta yhteisöön.
Itse asiassa koko perusjäsennys, jolla Stubb poliittista kenttää hahmottaa – jako vanhaan ja uuteen, uudistumiseen ja pysähtyneisyyteen – on paljastava. Syntyy mielikuva, että vanha tai olemassa oleva merkitsee Stubbille pysähtyneisyyttä, sisäänpäin kääntyneisyyttä, pelokkuutta, sulkeutuneisuutta ja luovuttavaa Suomea. On uutta ja vanhaa ulkopolitiikkaa, talouspolitiikkaa, koulutuspolitiikkaa ja hyvinvointipolitiikkaa. ”Uusi tapa on sitä, että tuomme ja hyväksymme uusia käytäntöjä.”
Suomen tilanne ja viimeaikaisten hallitusten päätöksentekovaikeudet tekevät hyvin ymmärrettäväksi sen, että nyt on syytä korostaa liikettä ja muutosten aikaansaamisen tärkeyttä. Konservatiiveille, joita kokoomuslaisista iso osa kokee olevansa, voi puheen painotuksista kuitenkin nousta kysymyksiä mieleen.
Onko kaikki vanha todella niin huonoa? Onko esimerkiksi Suomessa perinteisesti arvostettu konsensushakuisuus, jota Stubb kutsuu alimman yhteisen nimittäjän halvaannuttavaksi politiikaksi, syytä laittaa sivuraiteelle? Tällaisen tulkinnan Stubb haluaa torjua toteamalla, että ”uudistaminen ei ole itseisarvo” ja että ”uusi tapa ei ole sitä, että vanha olisi jotenkin pahasta”. Päällimmäiseksi tunteeksi kuitenkin jää loppuyhteenveto, jonka mukaan ”menestystarina ei synny käsijarru päällä, eikä tukeutumalla vanhaan”.
Poliittinen päättämättömyys ärsyttää ihmisiä – ainakin niin kauan kuin päätösten vaikutukset eivät omasta näkökulmasta ole negatiivisia. Siinä mielessä Stubbin painotus uudistumiseen on mitä toivottavin. Mutta millainen liike tai muutos on tarpeen?
Toivottavasti vaaleihin valmistautuva ja vastuuta seuraavassakin hallituksessa kantava kokoomus oppii aiemmista onnistumisista ja epäonnistumisista ainakin sen, että muutoksen pitää olla hallittu, realistinen, olemassa oleviin hyviin käytäntöihin perustuva, niitä harkitusti uudistava. Voisi sanoa, konservatiivinen osittaisuudistusten tie, jossa luotetaan pikemminkin orgaaniseen evoluutioon kuin suunnittelu-uskoiseen revoluutioon.
Varoittavana esimerkkinä voi nostaa esille pyrkimykset kuntarakenteen, metropolihallinnon ja sote-järjestelmän uudistamiseen siten kuin pari viimeistä hallitusta on niitä yrittänyt viedä eteenpäin. Se, että koko uudistuspaketti alun perin markkinoitiin himmelien, erityisesti sairaanhoitopiirien, kuriin saamiseksi, nyt päätyy tasan päinvastaiseen lopputulokseen kun uusi sote-järjestelmä rakennetaan käytännössä juuri näiden pahamaineisten sairaanhoitopiirien varaan (ns. tuotantovastuualueet), kertoo, että muutoksen perusteet eivät alun alkujaankaan olleet vankalla pohjalla. Nähtiin liian suuri muutosyritys liian hatarin argumentein. Innostus ja arroganssi ohitti harkinnan ja nöyryyden. Ainakin tämän Stubb voisi vanhan liiton miehiltä ottaa onkeensa. Pienissä uudistuksissa ei sitä konsensustakaan tarvita niin kipeästi.
Kirjoittaja Markku Pyykkölä on Suomen Toivo –ajatuspajan toiminnanjohtaja.
