Brittipääministeri David Cameronista tulee mieleen vanhojen Aku Ankkojen Touho-serkku. Molemmat luovat älyttömällä kohelluksellaan kaaosta ympärilleen ja särkevät tavaroita, mutta vahingossa sattuu jotain hyvääkin. Cameronin esittämissä vaatimuksissa se hyvä on ollut parempi sääntely, jonka komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker on ottanut niin tosissaan, että komission esitysten määrä on pudonnut edellisen komission ajoista liki kolmannekseen.
Toinen asia on, että osa niistäkin esityksistä, jotka ovat tai joiden pitäisi olla yhteisellä asialistalla, ovat hyytyneet odottamaan kansanäänestystä. Mitä nopeammin, sen parempi, ajatellaan Brysselissä, jossa jo pitkään on odotettu Cameronin yksityiskohtaisempia esityksiä.
Tavoitteista puhutaan helmikuun huippukokouksessa, sen jälkeen neuvotellaan ja kesäkuussa äänestetään. Se on optimistinen aikataulu, johon Brysselissä on varauduttu. Hitaamman vaihtoehdon puolesta on puhunut muun muassa Skotlannin EU-myönteinen pääministeri Nicola Sturgeon.
EU:n asialistan kannalta kansanäänestys olisi parasta pitää niin pian kuin mahdollista. Tällä hetkellä tuloksen pelko, vaikkei sitä yleensä suoraan sanotakaan, varjostaa tai jopa lykkää monia uudistuksia. Suurin vaikutus kohdistuu rahoituskehysten eli EU:n monivuotisen budjetin välitarkasteluun.
Kun parlamentti hyväksyi viime kauden loppupuolella EU:n nykyiset rahoituskehykset vuosille 2014–2020, se samalla lykkäsi osan tavoitteistaan vuoden 2017 välitarkasteluun. Tärkeimpänä vaatimuksena parlamentilla ja EPP-ryhmällä on joustavuus: vuotuisesta budjetista käyttämättä jäävät varat pitäisi voida siirtää seuraavalle vuodelle. Määrärahoja pitäisi myös voida siirtää pääluokasta toiseen. Jäsenmaat pääsääntöisesti vastustavat joustavuutta, sillä käyttämättömät varat palautuvat nykyjärjestelmässä niille.
Toinen keskeinen vaatimus on budjettivajeen kattaminen. EU ei voi rahoittaa toimintaansa lainavaroilla, joten vajeen syntyminen johtaa vain maksatusten myöhästymiseen. Jonkun lasku jää maksamatta pitkäksikin aikaa.
Vaje on syntynyt siitä, että monet jäsenmaat, Britannia kaikkein vahvimmin, ovat halunneet näyttää kansalaisilleen, että maa saa yhä enemmän rahaa unionilta yhä pienemmillä maksuosuuksilla. Tämän mahdollistaa EU:n erityinen budjetointikäytäntö, jossa päätetään erikseen maksusitoumusmäärärahoista (155 miljardia euroa v. 2016) ja maksumäärärahoista (143,9 miljardia euroa 2016).
Kun kaikki maksusitoumuksissa myönnetyt varat eivät kulu joko kuluvan budjettivuoden aikana tai ylipäätään ollenkaan, niin pienempi summa kertoo niiden laskujen määrän, joka budjettivuoden aikana saadaan enintään maksaa. Kun sitoumusten ja määrärahojen eroa on kasvatettu, niin pahimmillaan budjettivaje kasvoi jopa 26 miljardiin euroon.
Poliittisempi ongelma on se, että parlamentti ja komissio haluaisivat suunnata EU:n yhteisiä varoja nykyistä enemmän toteuttamaan yhdessä sovittuja tavoitteita. Se käy huonosti niille, jotka ovat tottuneet saamaan vuotuisen hyvänsä perinteisistä ohjelmista ja rahastoista. Jos muutokset vähentävät edunsaajien, kuten vaikkapa brittiviljelijöiden hyötyä tai veronmaksajien taakkaa edes nimellisesti, niin seurauksena on valtaisa älämölö muutenkin euroallergisoituneessa ympäristössä. On siis parempi olla hiljaa hyssytellen.
Sama mekanismi toistuu muissakin saarelaisten yliherkkyysaiheissa. Komissio esimerkiksi veti tämän vuoden työohjelmassaan pois ajatuksen, jolla varainsiirtoverolla olisi kerätty EU:lle omia varoja. Ei aivan onnetonta, mutta onnettomampaa on se, että omien varojen järjestelmästä ei enää paljoa puhuta.
Vetkuttelu äänestyksen järjestämisessä johtaa siihen, että näiden lisäksi tulee yhä uusia asioita, jotka eivät etene, näin Cameron ja hänen euroskeptiset takapenkkiläisensä pitävät EU:ta panttivankinaan.
Kirjoittaja Pete Pakarinen työskentelee lehdistöneuvonantajana Euroopan parlamentin EPP-ryhmässä.
