Twitter-tietämättömät käyvät kuumana

Yksi kesän kuumista teemoista poliittisissa piireissä on ollut sosiaalisen median käyttö. Pääministerin aktiivinen twiittaaminen on nähty osoituksena siitä, ettei hän hoitaisi muita tehtäviään. Lisäksi positiivisen ilmapiirin ylläpitämistä on paheksuttu, koska maailmalla on kriisejä käynnissä.

Tämä kritiikki on tullut yleensä niiltä henkilöiltä, joilla ei ole mitään omakohtaista kokemusta sosiaalisen median ja erityisesti Twitterin käyttämisestä. Heidän käsityksensä palveluista on muodostunutkin selkeästi aikaisempien kärjistävien lehtiuutisten perusteella, missä sosiaalinen media on lähinnä paikka jakaa kissankuvia ja hassuja linkkejä.

Vaikka sosiaaliseen mediassa onkin kiistatta oma rento puolensa, varsinkin Twitter on kuitenkin nykyään paras työkalu pitää itsensä ajan tasalla siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Kriisitilanteissa sen kautta saa ajantasaisimman tilannekuvan, joka on yleensä muutamia minuutteja perinteistä mediaa edellä. Informaatio tulee toki tällöin ”raakana” eli sen analysoiminen edellyttää lukijalta aikaisempaa parempaa medialukutaitoa – lähdekriittisyydelle on tarvetta.

Päinvastoin kuin perinteinen media, Twitter mahdollistaa kuitenkin kaksisuuntaisena viestintäväylänä välittömän palautteen. Väärät tiedot ja kyseenalaiset linkit ”poltetaan” hyvin nopeasti, koska lukijakunnasta löytyy yleensä alueesta kuin alueesta sen todelliset huippuasiantuntijat.

Sama kaksisuuntaisuus on myös mullistamassa poliittista viestintää. Poliitikko ei voi olla enää pelkkä puhuva pää pöntöstä. Sen sijaan hän on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristössä, jossa henkilön arvon määrittää hänen Twiittiensä laatu, ei formaali asema. Tämä muodollisen asemaan perustuvan arvovallan menettäminen on varmasti todella pelottavaa vanhan polven politiikoille, mutta samalla se on omiaan tervehdyttämään poliittista kulttuuria.

Toinen asia on, että poliittinen järjestelmä ei ole kokonaisuutena onnistunut päivittämään itseään digitaaliseen maailmaan. Erityisesti lainsäädäntöprosesseissa noudatetaan edelleen menettelyitä, jotka olivat varmasti järkeviä 1800-luvulla, mutta jotka ovat nykyään auttamattoman vanhentuneita.

Tässä suhteessa on mielenkiintoista verrata Linux-käyttöjärjestelmän kehittämistä poliittiseen päätöksentekoon. Analogia voi tuntua ensin hieman oudolta. Kyse on kuitenkin pitkälle samasta asiasta eli sääntöjen kirjoittamisesta sille, miten tietyt rajalliset resurssit jaetaan järjestelmän sisällä ja millaisen käytöksen järjestelmä sallii. Kansalaisten sijaan käyttöjärjestelmä pyrkii mahdollistamaan sen piirissä olevien ohjelmien mahdollisimman tehokkaan toiminnan.

Käyttöjärjestelmäkehityksessä tunnetaan myös sama ”feature creep” kuin mikä esiintyy poliittisessa järjestelmässä. Kehittäjät lisäävät mielellään uusia ominaisuuksia, joiden tavoitteet ovat sinänsä hyviä, mutta jotka johtavat järjestelmän muuttumiseen raskaammaksi ja hitaammin reagoivaksi käyttäjien tarpeisiin.

Toisin kuin politiikassa, käyttöjärjestelmien kohdalla kehitysprosessia ovat kuitenkin olleet kehittämässä lähinnä (ohjelmisto)insinöörit. Tästä legendaarisin esimerkki on Linux-käyttöjärjestelmä, jonka hallintorakenne on mahdollistunut tuotteen, joka toimii nykyään laitteissa rannekelloista supertietokoneisiin. Menestyksen takana on osittain Linus Torvaldsin henkilökohtainen lahjakkuus ja ”pelisilmä” projektin johtajana. Suuremmassa roolissa ovat kuitenkin kehittämistä varten luodut prosessit, jotka mahdollistavat nopean ja joustavan hajautetun kehittämisen. Näistä prosesseista olisi syytä ottaa mallia, kun mietitään, miten poliittinen päätöksenteko olisi siirrettävissä 2000-luvulle.

Yksi erinomainen esimerkki voisi olla ns. Kernel Janitor-projekti, jossa käyttöjärjestelmästä etsittiin vanhentunutta tai rikkinäistä koodia, joka sitten korjattiin välittömästi pienillä yksittäisillä ja kevyillä korjauksilla. Vastaava systemaattinen turhan lainsäädännön etsiminen ja poistaminen voisi olla yksi seuraavan hallituksen tavoitteista. Tässä malli, jossa ei tarvita isoja kokonaisuudistuksia asioiden viemiseksi eteenpäin (mitä ei todellisuudessa useimmiten lopulta koskaan tapahdu), olisi selkeä askel eteenpäin.

Ville Oksanen on OTK, FT, Effin perustajajäsen ja varapuheenjohtaja.