Paljon puhuttu, vatvottu ja parjattukin sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistus on nytkähtänyt eteenpäin kaikkien eduskuntapuolueiden kesken linjatun lakiluonnoksen lähdettyä kuntiin lausunnoille.
Ajoittain uudistuksen eteneminen on ollut raskastempoista, vaikka tahto on alusta asti ollut kaikilla sama: palveluita kootaan vahvemmiksi kokonaisuuksiksi, niiden saatavuus paranee ja julkisen talouden kestävyys kohenee. Palveluiden järjestäminen, eli siitä päättäminen mitä tehdään, miten, missä ja kenelle, on ollut määrä erottaa niiden tuottamisesta, eli konkreettisesta tekemisestä.
Sote-ratkaisun syntymiseen on ladattu suuria odotuksia. Ollaanko nyt siis maalissa? Ratkaiseeko syntynyt esitys sosiaali- ja terveydenhuollon sekä julkisen talouden ongelmat?
Tavoite sote-palveluiden järjestämisen ja tuottamisen erottamisesta saavutetaan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jatkossa järjestämisestä päättää satojen kuntien sijaan viisi laajaa aluetta. Alueista muodostuu toivottavasti mahdollisimman vahvoja väestö- ja alueellisen pohjan ohella palveluiden tuotannon ohjauksessa.
Parhaimmillaan tämä tarkoittaa koko alueen edun hahmottamista sekä eri tuotantomallien ja uusien mahdollisuuksien keskinäistä vertailua. Niin ikään merkittävä uudistus on peruspalveluiden rahoituksen kokoaminen sote-alueille väestöpohjan perusteella siten, että alue kantaa vastuun palveluiden rahoittamisesta.
Ratkaisu siis tarjoaa sote-alueiden päättäjille mahdollisuuden toteuttaa malleja, jotka aidosti parantavat palveluiden saatavuutta, lisäävät valinnanvapautta ja hillitsevät kustannuksia. Paino edeltävässä huomiossa on mahdollisuus-sanalla.
Tätä kautta voi vastata myös toiseen kysymykseen. Syntynyt ratkaisu ei automaattisesti ratkaise ongelmia. Emme ole vielä perillä, vaan matkalla.
Syntyviltä sote-alueilta vaaditaan ymmärrystä ottaa niille tarjottu mahdollisuus ja valta palveluiden tuotannon ohjaamisessa ja tätä koskevassa päätöksenteossa. Niin ikään niiltä vaaditaan tiukkaa otetta tuotantovastuullisten kuntien ohjaamisessa ja arvioinnissa. Panoksille pitää saada vastinetta – se on sekä kuntalaisen että kuntatalouden etu.
Syntynyt ratkaisu ei johda automaattisesti palveluiden eri tuotantotapojen ja tuottajien keskinäiseen kilpailuun ja tasavertaiseen asemaan. Tältä osin moni toivoo, että lakiluonnosta arvioidaan vielä lausuntojen perusteella. Valta valita on sote-alueella, mutta vertailuun kannattaa velvoittaa. Lopullisena tavoitteena tulisi monissa perustason palveluissa nähdä se, että valinnan palveluiden tuottajien välillä tekee asiakas itse.
Moni toivoo suurten rakenteiden ryskyessä, että asiat laitetaan kerralla kuntoon. Harmi vain, että eri päättäjille tämä tarkoittaa eri asioita. Lisäksi jo olemassa olevat rakenteet piirtävät lähtökohdan kaikelle uudistamiselle. Kuten kuntakarttoja, myöskään sote-ratkaisua, ei tehdä puhtaalta pöydältä.
Isosta ei tule kerralla valmista. Jokainen uudistus, etenkin laajalla poliittisella pohjalla valmisteltu, on siis tuomittu olemaan kompromissi. Parhaimmillaankin se on jokaiselle vain askel tai muutama oikeaan suuntaan. Seuraavat askeleet, eli sosiaali- ja terveydenhuollon rahoitusreformi, häämöttävät jo seuraavan vaalikauden alkupuolella.
Sosiaali- ja terveydenhuolto imee joka vuosi yli puolet verovaroistamme ja palvelut ovat kuntalaisille elintärkeitä tuodessaan avun ihmiselämän vaikeimmissa paikoissa. Siksi jokainen askel on tärkeä.
Kirjoittaja Lasse Männistö on kokoomuksen kansanedustaja.
