…Kun oikein silmiin katsotaan, tuntuu olevan ammattiyhdistysliikkeen koossa pitävä hymni näinä päivinä.
Propagandasota saisi huvittavuuden piirteitä, jos kyseessä ei olisi niin vakava asia. Ilman ammattiyhdistysliikettä yhteiskunta olisi Metallin järjestöpäällikön Vesa Aallosvirran maanantaisin sanoin ”villi länsi”. Kiihkeästä siilipuolustuksesta sai pari päivää sitten omansa kokoomuksen puheenjohtajaehdokas Alexander Stubb, joka erehtyi puhumaan ay-jäsenmaksujen verovähennysoikeuden poistosta. Ay-taustainen kansanedustaja Jukka Kärnä (sd.) pelotteli 30-luvulle palaamisesta.
Ajatuspaja Libera julkaisi vuosi sitten raportin ”Umpikujassa – aika on ajamassa ay-liikkeen ohitse”. Silloinen Pro:n puheenjohtaja Antti Rinne tyrmäsi raportin ”äärioikeistolaiseksi”.
Työmarkkinajärjestöjen viime vuosikymmenten suurin ansio on ollut vahvan mielikuvalinkin piirtäminen oman toimintansa ja kansakunnan hyvinvoinnin välille. Tuo suhde on ay-propagandassa pikemmin kausaliteetti kuin löyhä riippuvuus, ja käsityksellä on vahva jalansija myös julkisessa mielipiteessä.
Se toimii kuin kolmivuotiaan logiikka: jos et ole kaikessa samalla puolella, et ole pelkästään jossain asiassa sitä vastaan, vaan kaiken hyvän vihollinen. Silloin ei sanoja tarvitse säästellä, ja keinovalikoimaakin voi laajentaa järjen tuolle puolen: tänään Suomen satamat seisovat AKT:n lakon vuoksi, kun venäläinen laiva Torniossa on käyttänyt ”orjatyövoimaa” ja pääluottamusmiestä on ”uhkailtu”. Jos kyseessä tosiaan on orjatyövoima, siihen olisi voinut puuttua ihan lakiin nojaamalla, ilman että valmiiksi heikentynyt ulkomaankauppa pitää pistää vuorokaudeksi kyykkyyn.
Suomen olosuhteissa kenenkään työnantajan ei kannata kohdella työntekijöitään huonosti. Riippumatta toimialasta yrityksen menestyksen ratkaisevat pitkällä tähtäimellä vain sen työntekijät. Yhtiön pääomavaltaisuus ei tätä seikkaa muuta – mitä enemmän investointeja ja teknologiaa yhtiön liiketoimintaan on sitoutunut, sitä suurempi painoarvo yksittäisellä työntekijällä omassa roolissaan on. Jotta yritys voi pitää työntekijöistään kiinni, sen on tarjottava kilpailukykyiset palkka- ja työskentelyolosuhteet. Muuten työntekijä vaihtaa maisemaa.
Vapailla markkinoilla yritys ei voi pitkällä tähtäimellä maksaa työntekijöille tuottavuutta korkeampaa palkkaa – eikä sitä alhaisempaa, ilman että työntekijä vaihtaa työnantajaa. Tätä suhdetta työmarkkinajärjestötkään eivät voi muuttaa. Minimipalkka ei takaa sitä, että jokainen saa tuon summan korvauksena työskentelystään, vaan se tarkoittaa ainoastaan sitä, ettei tuon summan alle voi työllistää. Toisin sanoen, minimipalkkaa alhaisemman tuottavuuden töitä ei synny. Se tarkoittaa suomeksi työttömyyttä. Jos vapailla markkinoilla toimiva yritys maksaa pitkäjänteisesti korkeampaa palkkaa kuin mihin sillä on varaa, kyseinen yritys on ”hyväntekijä” vain niin kauan kuin se on olemassa.
Kun työn hinta ei jousta, joustaa työttömyys. Ammattiyhdistysliike ei maksa kenenkään työttömyysturvaa, eikä työttömyys rasita liittojen muhkeita taseita. Esim. Metalliliiton verovähennyksillä tuettu sijoitusomaisuus on 165 ja Pro:n 140 miljoonaa euroa (Punapääoma, Sunnuntaisuomalainen 16.3.2014). Perusturva maksetaan kokonaan valtion taskusta ja ansiosidonnaisestakin työttömyyskassat rahoittavat vain 5,5 prosentin siivun. Kannustin ei ole paras, kun ay-liike hyötyy taloudellisesti nousevan työttömyyden aikana: pelote toimii, jäsenmäärä saattaa kasvaa, mutta kustannukset eivät nouse. En silti lähtisi väittämään, että ay-liike tahallaan nostaisi työttömyyttä.
Ilman aktiivista tekohengitystä vastakkainasettelun aika eläisi enää Lapin hiihtomökeissä, ja silloinkin lähinnä naisten ja miesten saunavuorojen välillä. Suomen yrityksistä 65 prosenttia on yksinyrittäjiä. Vain 7 prosenttia yrityksistä työllistää 10 henkeä tai enemmän. Mitä luulette, kumpi tietää paremmin miten, milloin ja mihin hintaan työtä kannattaa mikroyrityksessä tehdä: kabinetissa millä tahansa puolella istuva työmarkkinajyrä vai tuon työn ja siihen liittyvän kassavirran läheisesti tunteva työntekijä ja riskin päällä istuva yrittäjä? Entä onko osa-aikaisena pienyrittäjänä toimiva henkilö sortaja vai sorrettu? Viime vuonna solmituista uusista työsuhteista yli puolet oli määräaikaisia. Määräaikainen tai pieninkään toiminimiyrittäjä ei välttämättä koskaan pääse ansiosidonnaisen piiriin, kuului kassaan tai ei, mutta joutuu silti sen maksumieheksi. Pätkätöillä itsensä elättävä ihminen on mitä ilmeisimmin kuin yksinyrittäjä, joka kerta kerran jälkeen myy projektejaan markkinoilla.
Markkinoilla yritys ei maksa työntekijän palkkaa, vaan sen maksaa aina asiakas. Jos unohdetaan suojatyöpaikat, kuka tahansa meistä voi herätä huomenna ilman työpaikkaa. Se ei välttämättä liity muuhun kuin siihen, ettei asiakkailla ole enää halua/varaa ostaa tuotetta/palvelua, jota yritys ja sen työntekijät kauppaavat. Tai jokin toinen yritys ja sen työntekijät tekevät sen paremmin/halvemmalla. Yrityksen palkanmaksuvara ei tule taikaseinästä, vaan sen kattaa aina asiakas. Asiakasta ei saa päätöksestään vastuuseen.
Ennen oli ennen, ja nyt on nyt. Joidenkin mielestä ammattiliittojen tarkoitus on saada yritysten omistajien ”ylisuuret voitot” kuriin. Tämän problematiikan ymmärsi jotenkuten vielä 50–100 vuotta sitten. Ennen vanhaan maiden rajat eivät olleet auki. Työpaikat keskittyivät nykyistä enemmän teollisuuteen ja alkutuotantoon niukan pääoman ympärille – siinä missä nykyisin yli 70 prosenttia työpaikoista on palveluissa. Yksilöiden ja samalla yritysten toiminta- ja kilpailumahdollisuudet olivat pienemmät. Pääomasta ei ole enää niukkuutta, mutta osaamisesta ja työvoiman tarjonnasta on.
Ylisuuria voittoja ei ole mahdollista tuottaa kuin rajoitetuilla, esimerkiksi monopolistisilla, markkinoilla. Vapailla markkinoilla ylisuuret voitot katoavat itsestään, kun toimialalle syntyy kilpailua. Jos et kompensoi työntekijöitäsi asiaankuuluvasti, he siirtyvät toiseen työpaikkaan – tai ottavat sinun elinkeinosi perustamalla yhä paremman yrityksen. Rajoitettua pääomavaltaa harjoittaa toimialakohtaisesti lähinnä enää julkinen sektori.
Tietoista tai ei, niin tätä taustaa vasten ei ehkä kuulosta enää niin kovin kummalliselta, että entinen ay-pomo Rinne peräänkuuluttaa lisää valtionomistusta ja julkista elvytystä. Propaganda edellyttää vastustajaa toimiakseen, ja vain suuri vihollinen legitimoi kartellin aseman.
Elina Lepomäki on ajatuspaja Liberan tutkimusjohtaja.
