Sosiaalidemokraattinen kansanedustaja Kari Rajamäki, päätti valtiopäiväuransa poliittiseen tempaukseen. Valiokuntakäsittelyssä hän esitti oman puolueensa ministerin esityksen jättämistä pöydälle ja niin valiokunta tekikin. Käytännössä tämä tappoi esityksen, sillä se raukeaa kun uusi eduskunta on valittu.
Helsingin Sanomien toimittaja Pekka Mykkänen tuohtui. “Miten on mahdollista, että yksittäinen kansanedustaja voi kaataa lain, jolla on koko hallituksen tuki ja joka on hänen oman puoluetoverinsa valmistelema ja puolueensa laajasti tukema?”
Valtiosääntö on yksiselitteisesti Rajamäen puolella: “Kansanedustaja on velvollinen toimessaan noudattamaan oikeutta ja totuutta. Hän on siinä velvollinen noudattamaan perustuslakia, eivätkä häntä sido muut määräykset.”
Toimittajaa siis risoi se, että edustaja noudatti lakia eikä vallitsevaa käytäntöä.
Siinä on koko suomalaisen poliittisen järjestelmän kriisin ydin. Meillä politiikan käytännöt ovat ajautuneet hyvin kauaksi laeista. Itse asiassa lukemalla valtiosääntöä saa täysin väärän käsityksen siitä, miten suomalainen poliittinen elämä toimii. Muodollisesti ylin päättävä elin on eduskunta, mutta käytännössä se on hallitus. Tai oikeastaan Suomen ylin päätöksentekijä on hallituspuolueiden puheenjohtajien muodostama neuvosto, vaikka laki ei tunne koko elintä (Jyrki Kataisen sekstetti, joka muuttui Alexander Stubbin kvartetiksi).
Epäkohtien osoittaminen on helppoa, niiden korjaaminen hankalampaa. Miten kytkeä puolueet osaksi kansanvaltaa? Miten institutionalisoida ne de facto, kun se ei näytä onnistuvan de jure.
Oma ehdotukseni on vaalilain muuttaminen. Siirrytään listavaaleihin.
Tässä asiassa olen takinkääntäjä. Olen viime vuosiin asti pitänyt listavaaleja demokratian irvikuvana. Mutta on aika myöntää, että asia on juuri päinvastoin. Listavaaleissa on vikoja, mutta henkilövaalit – ainakin siinä muodossa, missä niitä meillä harjoitetaan – ovat edustuksellisen demokratian silmänkääntötemppu.
Miksi julkkisehdokasta saatetaan kosia niin kokoomukseen kuin demareihin, niin keskustaan kuin perussuomalaisiin? Koska puolueet eivät ole kiinnostuneita heistä poliittisina toimijoina. Puoluejohdon unelma on lista täynnä näennäispoliitikkoja, jotka kansa tuntee ja joita se äänestää, mutta joille puolueet eivät yleensä anna valtaa.
Henkilövaalin peruslähtökohta, minä päätän ketä äänestän, on illuusio. Sinä voit päättää, ketä äänestät, mutta et, mistä äänestät. Suomalaisessa henkilövaalissa äänestäjä äänestää pelkkää kuorta, ei sisältöä. Ja koska vaalijärjestelmämme suosii puolueita, suosituinkaan henkilö ei pääse eduskuntaan, ellei hän kuulu oikeaan ryhmään.
Kun vaalit on ohi, yhden ehdokkaan lupaukset tai pyrkimykset katoavat puoluehierarkian ja koalitiohallitusten pyörteisiin kuin tuhka tuuleen. Edustaja voi päätyä puolueeseen, joka hallituksessa ajaa juuri päinvastaista politiikkaa, mitä edustaja ajoi vaalikiertueella.
Itse asiassa juuri henkilövaalit antavat puolueille oivan pakotien pettää lupauksensa äänestäjille. Jokainen valittu edustaja voi hajauttaa vastuuta toteamalla: ”Kyllähän minä, mutta kun nuo muut…”
Listavaalit tarjoavat äänestäjille aidon valinnan harjoitetusta politiikasta. Kaikki valitut edustajat kantavat kollektiivista vastuuta siitä, että harjoitettu politiikka on yhdenmukaista lupausten kanssa. Niin äänestäjä kuin ehdokas sitoutuvat konkreettiseen politiikka-ohjelmaan. Huomio pysyy asioissa, ei henkilöissä.
Henkilövaalien oikeutus perustuu ylempänä kirjattuun valtiosäännön kohtaan, joka korostaa päätöksenteossa yksilön vastuuta. Poliittinen todellisuus, kuten Mykkänen kommentillaan osoittaa, perustuu juuri päinvastaiseen oletukseen kollektiivisesta vastuusta.
On aika kysyä äänestämmekö poliitikkoja vai politiikkaa, pakkausta vai sisältöä?
Eero Iloniemi on partneri vaikuttajaviestintään ja yhteiskuntasuhteisiin erikoistuneessa Manifesto Politics konsulttitoimistossa.
