Suomessa on meneillään valtava kuntauudistus. En puhu nyt kuntarakenteen ja -rajojen muutoksista vaan siitä, miten merkittävästi suomalaisen peruskunnan idea on muuttumassa aivan silmiemme edessä. Ja miten vähän siitä kuitenkin puhutaan.
Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on itse asiassa hyvinvointikunta. Koulutus, sosiaalipalvelut ja terveydenhoito järjestetään suurelta osin kuntien kautta, ja jopa pääosin kuntien omina palveluina.
Monessa muussa maassa kunnat hoitavat vain lähipalveluja ja elinvoimapalveluja, raskaan sarjan palvelut ovat laajemman alueen tai valtion vastuulla. Suomessakin kuntien toimintaympäristö ja kuntia koskeva lainsäädäntö ovat kuitenkin muuttumassa radikaalisti haastaen kuntien nykyisen roolin.
Tässä tilanteessa meidän on löydettävä kunnan idea uudelleen. Ministeri Paula Risikko (kok.) on käynnistänyt pohdinnan ja ottanut mukaan erinomaisen tiimin. Toivottavasti se haastaa kuntakenttää uudistumaan ja etsimään 2000-luvun kunnan ideaa.
Kuntauudistuksen tarve johtuu perimmältään siitä, että maatalousyhteiskunnan tarpeisiin syntynyt kuntarakenteemme ei vastaa nykyajan tarpeisiin. Kaupungistuminen jatkuu Suomessa vielä pitkään ja tyhjentää maaseutukuntia. Kasvavilla kaupunkiseuduilla kuntarajat käyvät yhä keinotekoisemmiksi ja estävät kokonaisvaltaista maankäytön, asumisen, liikenteen ja palvelujen suunnittelua ja kestävää kehitystä. Ihmisten ja yritysten arki ei katso kuntarajoja ja kuntien on kyettävä tunnistamaan tämä entistä paremmin.
Kasvavat kaupungit ovat myös uuden digitaalisen ajan talouden alustoja. Ne houkuttelevat nuoria opiskelemaan ja osaajia yrittämään. Niissä syntyy kansainvälistä kaupunkikulttuuria ja uusia liiketoiminnan muotoja. Kaupungin rooli ja idea on olla uuden mahdollistaja ja kumppani. Suuret kaupungit ovat osaamisen ja innovaation tihentymiä, joiden merkitys ympäröivälle seudulle ja maakunnalle on ratkaisevan suuri.
Miten tämä rooli muuttuu, jos soteuudistus vie kaupunkien budjettivallasta 60 prosenttia ja valtaosan työntekijöistä? Tai miten keskuskaupunkien rooli muuttuu, jos ne muuttuvat painottuneesti palveluntuottajiksi ja alkavat tuottaa sotepalveluja koko maakunnalle, mutta eivät itse voi päättää palveluista? Nämä kaksi tulevaisuuden kuvaa ovat hyvin erilaiset, mutta yhteistä kummassakin on se, että yksi kunnan perusjalka, itsehallinto, murenee.
Jos kunnilta viedään rahat ja päätösvalta sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämiseen, jää jäljelle lähinnä koulutus, kulttuuri ja alueensa kehittäminen. Kunnan idea muuttuu silloin hyvinvointipalvelujen tuottajasta ihmisiä ja yrityksiä puoleensa vetävän elinvoiman tuottajaksi ja alueensa kehittäjäksi. Elinvoimakunnan idea voi olla hyvä ja kantava, jos hyvinvointikunnan ideasta luovutaan, mutta se tulisi tehdä tietoisesti ja antamalla kaupungeille niitä vapauksia ja mahdollisuuksia, joita elinvoiman kehittäminen vaatii.
Väestökadon tai rakennemuutoksen kurimuksessa sinnittelevälle kunnalle jopa elinvoimakunnan idea voi olla liian iso haaste. Silloin kunnan tehtäväksi jää paikallisen identiteetin ja yhteisöllisyyden ylläpitäminen. Kunta on silloin kuin kylä tai kontu. Riittääkö se kunnan ideaksi? Ainakin se edellyttää kunnan lakisääteisten tehtävien karsimista minimiin.
Voiko käydä jopa niin, että kuntiemme roolit eriytyvät niin, että yksi on painottuneesti palveluntuottajakunta, toinen elinvoimakunta ja kolmas paikallisyhteisö? Vahva peruskunta on kuitenkin ollut ylpeytemme eikä siitä tule luopua ilman kestävää visiota tulevasta.
Soteuudistus pakottaa siis pohtimaan kunnan ideaa, jopa enemmän kuin kuntauudistus.
Onko jo nyt otettu huomaamatta askelia hyvinvointikunnan riisumiseen puolialastomaksi ilman uuden kunnan ideaa?
Kirjoittaja Anna-Kaisa Ikonen on Tampereen pormestari.
