Britannian mahdollinen ero Euroopan unioniosta, Brexit, on tietenkin asia, joka on viime kädessä brittien sisäinen päätös. Eron vaikutukset ulottuisivat laajemmalle, kaikkialle Eurooppaan ja transatlanttisiin suhteisiin: kansallismieliset irtiottoliikkeet saisivat uutta pontta ainakin Skotlannissa, Kataloniassa ja Pohjoisessa Italiassa. EU:sta tulisi aluksi aiempaa enemmän myös ”Saksan unioni”.
Vaikka Brexit ei toteutuisikaan, EU joutuu ottamaan nähtävästi yhä enemmän huomioon, ei vain Britannian, vaan myös muiden maiden kansallisia erityistarpeita. Todennäköisesti edessä olisi ei EU:n hajoaminen, vaan jakautuminen. Saksan entisen ulkoministerin Joschka Fischerin kesällä 2014 julkistetussa, ja äskettäin suomennetussa teoksessa Epäonnistunut Eurooppa? hahmotellaan jakautumiselle ja hajoamiselle vaihtoehtoa. Teoksen ”itsekritiikin” keskiössä on Saksa, mikä lisää sen uskottavuutta.
Kun EU:n kriisi alkoi globaalin rahoituskriisin seurauksena 2008, unioni oli jo siirtynyt valtioiden löysän liiton ja liittovaltion välitilaan. Euroalueesta oli tullut unionin kehityksen todellinen veturi, mutta siltä alkoi loppua polttoaine. Fischerin teesi on kiinnostava: joko edessä on euron uuskansallistaminen, jota Paavo Väyrynen tarkoittaa euroeroon tähtäävällä aloitteellaan, tai euroalueen ja lopulta koko EU:n edistäminen kohti uudenlaista yhteisöllistämistä.
Kuten usein historiassa, paradoksit kuvaavat kehitystä. Lontoo maailman johtavana finanssikeskuksena tuskin säilyttää asemaansa, mikäli eurolle kävisi huonosti. Myös Brexit saattaisi heikentää tätä asemaa. Euro selvisi kuitenkin rahoituskriisistä, kun EKP otti ohjat käsiinsä ja muuttui käytännössä talous- ja rahaliiton taloushallitukseksi, joka kokoaa euroalueen päämiehet koordinoituun kriisintorjuntapolitiikkaan. Fischerin mielestä komissiosta on samalla muodostunut päämiesten byrokraattinen perusta, ei niiden vastapeluri ja yhdentymisen takaaja. Olli Rehn ehkä ei aivan niele tätä johtopäätöstä.
Mutta Rehn varmaan hyväksyy Fischerin harjoittaman Saksan politiikan arvostelun, kun kyse on velkakriisin hoitamisesta. Fischer aivan oikein osoittaa, että ilman Lontoon velkakonferenssissa vuonna 1952 annettuja drastisia velkahelpotuksia ei Saksan talousihmettä olisi koettu. Siihen ei pelkkä Marshall-apu olisi riittänyt. Ilman velkahelpotuksia ei nuori saksalaisdemokratia olisi päässyt rahoitusmarkkinoille. Läntiset viholliset eivät kuitenkaan toistaneet ensimmäisen maailmansodan jälkeisiä virheitä. Miten Suomen talous olisi noussut, jos Suomi olisi saanut anteeksi vaikkapa vain puolet sille määrätyistä sotakorvauksista? Nyt sotakorvaukset annettiin anteeksi sodan aloittajalle, ei sodan uhrille, kuten Suomelle.
Fischer kuvaa laajalti Sveitsin historiaa ja suoraa demokratiaa pohtiessaan millaiseksi unioniksi EU kaikesta huolimatta voisi kehittyä. Hän ymmärtää, kuten allekirjoittanutkin, miksi Sveitsissä ei haluta liittyä EU:hun. EU:ssa Sveitsi menettäisi maata yhdistävän ”erilaisuutensa”. Sveitsi on silti ainoa toimiva liittovaltiomalli, joka sopisi esikuvaksi muutoin EU:lle.
Fischer kohdistaakin katseensa omaan maahansa ja Ranskaan, ja arvioi, että ellei EU kehity Euroopan Yhdysvalloiksi, ”suureksi Sveitsiksi”, se hajoaa. Tähän johtopäätökseen voi ainakin osittain yhtyä, koska etenkin ulkoiset uhkat, kuten Venäjän voimapolitiikka ja pakolaiskriisi, pakottavat unionin jäsenvaltiot tiivistämään yhteisöllisiä ratkaisuja. Tämän rinnalla Brexit ja suomalainen euroerohanke ovat väliaikaisia häiriöitä. On turha edes korostaa niitä katastrofaalisia seurauksia, mitä erityisesti Suomelle seuraisi, mikäli euroalue ja sen mukana unioni hajoaisi.
Kirjoittaja Alpo Rusi on valtiotieteen tohtori, kirjailija ja diplomaatti.
