Kaksi vuotta sitten käynnistyi lähes toivottomalta vaikuttanut mutta lopulta onnistunut yritys muodostaa hallitus sellaisen vaalituloksen pohjalta, jossa vanhalla hallituspohjalla ei enää ollut enemmistöä ja puolueiden voimasuhdekartta oli mennyt täysin uusiksi.
Vaalien suurvoittaja katsoi parhaaksi olla suostumatta hallitusvastuuseen. Oppositioon suuntasi myös neljänneksi romahtanut edellisen vaalikauden pääministeripuolue. Asetelmaa ei helpottanut talousnäkymien synkkeneminen. Hallitusneuvotteluihin lähteneet tiesivät, että edessä on vähänlaisesti jaettavaa mutta sitäkin enemmän sopeutustoimia: Julkisten menojen leikkauksia ja veronkiristyksiä sovittiin tehtäväksi suhteessa 50/50. Tuon hallitusohjelmaankin kirjatun suhdeluvun toteutumista muuten sietäisi tarkkailla.
Kaikkialla rehottava populismi ei suosi järkevää talouspolitiikkaa. Erityisesti vasemmiston on vaikea sulattaa yritysten verohelpotuksia; heille se näyttäytyy kädenojennuksena rikkaille. Omien kannattajien edessä on palkitsevampaa keskittyä olemassa olevien rakenteiden puolustamiseen, olivatpa nämä kuinka aikansa eläneitä hyvänsä.
Hyvinvointiyhteiskunnan pelastamiseksi hallinnon ja palvelujen uudelleenjärjestely sekä eläkepommin purku ovat välttämättömiä, mutta ratkaisun avaimet ovat sittenkin toisaalla. Tarvitaan kasvava yksityissektori tarjoamaan työtä, tuloja ja veroja, joilla palvelut maksetaan. Siksi yrittämisen ja työllistämisen suosimisen pitää olla hallituksen tärkeysjärjestyksen ykkönen. Myös seuraavan hallituksen.
Hallituspuolueissa kaiketi tajutaan, että nopea suotuisa käänne on epätodennäköinen. Siten myöskään poliittisia pikavoittoja ei ole tarjolla. Tämä näyttää johtaneen sooloiluun. Hallituksen sisäisistä – täyteen yhteisymmärrykseenkin päätyneistä – neuvonpidoista median eteen ei ole saapunut vain hallitus vaan yksi tai useampia ministereitä, joilla on kiire kertoa miten juuri kertoja sai vaatimuksensa läpi vaikka muut vastustelivat.
Joillekin puolueille hallitusvastuu on luonnollisempaa ja sisäisesti siedetympää kuin toisille. Luontaisia hallituspuolueita ovat kokoomus, sosialidemokraatit, keskusta ja ruotsalainen kansanpuolue. Niissä ilmenee riittävästi joustoa koalitioiden muodostamiseen ja kompromissien synnyttämiseen. Vastuunkanto on sananmukaisesti kantamista, kannattamista ja kannattelua. Hallitseminen on perin hankalaa, jos vastaa kaikkeen ei. Perussuomalaiset, vasemmistoliitto, vihreät ja kristillisdemokraatit ovat luonnollisia oppositiopuolueita, koska niiden agenda useimmiten rakentuu vastustamiselle. Ne viihtyvät paremmin arvostelijoina kuin arvosteltavina.
Näin yksinkertaista politiikka ei kuitenkaan ole. Taktiikka sanelee yhä suuremman osan puolueiden ratkaisuista. Ja tietenkin on toimittava kulloisenkin vaalituloksen valtuutuksella. Keväällä 2011 jaetuista korteista ei parempaa kättä saanut. Täysin mahdollista on, että kuluvan vuosikymmenen muissakin eduskuntavaaleissa päädytään jonkinasteiseen pattitilanteeseen. Talouden, työllisyyden, turvallisuuden, ikääntymisen ja ympäristön ongelmat eivät kuitenkaan jää odottamaan ihanteellisia hallitusenemmistöjä. On tyydyttävä niihin, jotka ovat saatavilla.
Jussi Isotalo on entinen Veikkauksen johtaja ja kokoomuksen puoluesihteeri.
